Painetun lehden lopettaminen

Yllättävää tai ei, olimme puhuneet painetun lehden lakkauttamisesta tasaisin väliajoin jo keväästä 2009 lähtien.

Siihen oli parikin syytä. Ensinnäkin painetun lehden tekeminen oli äärimmäisen raskasta resursseihimme nähden. Toisekseen sen hyötyjä oli vaikea mitata ja siten myös perustella asiakkaille ja yhteistyökumppaneille.

Painavin syy oli kuitenkin se, että digitaalisuus kehittyi tasaisen varmaa vauhtia ja olimme siitä äärimmäisen tietoisia. Meille kyse oli siis aina enemminkin siitä, osaisimmeko ajoittaa painetun lehden lopettamisen parhaaseen mahdolliseen ajankohtaan.

Halusin painetusta lehdestä eroon jo melko varhaisessa vaiheessa sen valtavan työtaakan lisäksi ehkä siksi, että lehteä olisi pitänyt kehittää kohtuuttoman paljon, jotta se olisi vastannut odotuksiani. Samaan aikaan alan kehitystrendi oli täysin päinvastainen.

Olisi siis ollut järjetöntä kuluttaa resursseja ja paisuttaa yrityksen kulurakennetta panostamalla kehitykseen, joka oli toimialalla selvästi laskeva suunta, varsinkin kun oli päivänselvää, missä alan tulevaisuus oli.

Vaikka minulla on aina ollut riittävästi päätäntävaltaa tehdäkseni päätöksiä yrityksessämme yksin, olen silti pitänyt periaatteena, että vähintään jommankumman, Kimmon tai Klausin, on oltava samaa mieltä suunnitelmistani. Tällä viimeisellä kerralla, kun otin painetun lehden lopettamisen puheeksi Kimmon ja Klausin kanssa, olin kuitenkin tehnyt päätöksen mielessäni valmiiksi.

Se johtui yksinkertaisesti siitä, että olin jälleen palamassa loppuun. Olin jo useamman vuoden ajan polttanut kynttilää molemmista päistä ja halusin vain eroon painetun lehden työtaakasta. (En siis voi ottaa varsinaista kunniaa siitä, että olisin muka tiennyt täydellisen ajankohdan lehden lopettamiselle, koska totuus oli, että sinnittelin painetun lehden kanssa niin pitkään kuin vain pystyin.)

Pohdin asiaa mielessäni kahdella tavalla: Totesin, että jos laittaisin edes puolet painetun lehden tekemiseen käyttämästäni energiasta verkkojulkaisuumme, vaihdos luultavasti onnistuisi. Toisaalta, jos vaihdos epäonnistuisi ja yritys kaatuisi, olin siihenkin valmis. En vain voinut kuvitella enää yhtä ainoata lisävuotta painetun lehden kanssa.

Toisaalta yritys kaatuisi siinä joka tapauksessa, jos minua alettaisiin kuskata jalat edellä, joten päätös oli minulle henkilökohtaisesti lopulta melko helppo.

Niinpä otin painetun lehden lopettamisen yhtiökokouksen asialistalle keväällä 2013. Klaus ei uskonut hetken olevan vielä oikea, mutta Kimmo sattui olemaan kanssani samaa mieltä – hän taisi itse asiassa olla meistä ainoa, joka todella uskoi tai jopa tiesi ajan olevan otollinen.

Olimme siis keskustelleet painetun lehden lopettamisesta jo noin neljän vuoden ajan, kunnes lopulta kuuden ”vuosikerran” ja 25 julkaistun lehden jälkeen toteutimme sen syksyllä 2013.

Koska teimme toiminnassamme melko radikaalin käännöksen eikä Klaus puheenjohtajana täysin uskonut suunnitelmaamme, päätin ottaa koko hallitusvastuun uudesta strategiastamme. Siirryin yhtiömme puheenjohtajaksi ja samalla myös ainoaksi hallituksen jäseneksi.

Kimmolla oli jo tuolloin lähes vuosikymmenen mittainen ura takana Nokialla, ja mitä tuli digitalisaatioon, ohjelmistoihin ja laitekehitykseen, hän oli ajan hermolla. Hän puhui minulle usein trendeistä, jotka vuotta myöhemmin huomasin tulleen valtavirtaa.

Kimmon rooli toiminnassamme nousi siis verkkostrategiamme myötä uudelleen avainasemaan. Verkkojulkaisumme kehittämisestä muodostui meille jatkuva prosessi. Käytännössä, kun yksi asia oli saatu päätökseen, sitä alettiin jo kehittää uudestaan – uusia visioita syntyi jatkuvalla tahdilla.

 

Mainokset

Unelman varjopuolet

Olen yrittänyt olla paitsi liioittelematta, myös vähättelemättä asioita, joita lehtemme historiaan liittyy. Niinpä ei ole mikään salaisuus, että sekä omani sekä yrityksen tilanne ovat joskus olleet melko kriittiset.

Organisaatio-Sanomat oli vuodet 2008–2010 tilanteessa, jossa sitä piti pitää pystyssä kaksin käsin ja yötä päivää, koska muuten se olisi kaatunut. Tuohon aikaan meillä oli vain yhdenlaisia palavereita: kriisipalavereita.

Osittain syy oli ajassa, se ei ollut erityisen otollinen. Sain idean lehden perustamiselle talouden nousukauden huippuvuosina, mutta heti kun olin päättänyt jättäytyä lehden varaan, alkoi juuri sopivasti maailmanlaajuinen taantuma.

Kaikki kauppa tyrehtyi alasta riippumatta vain muutaman viikon aikana. Tilanteen heikkous vielä korostui aloilla, jotka elivät yritysten viestintä- ja markkinointibudjeteista.

Tiedostin asian, mutta en silloin erityisemmin voivotellut lamaa, vaan käytin kaiken energiani löytääkseni yrityksiä, joilla oli edelleen edes vähäistä halua mainostaa ja tehdä viestintää. Toisaalta syy siihen, miksi en varsinaisesti syyttänyt lamaa vaikeuksistani johtui varmaankin siitä, etten tiennyt paremmasta – en ollut toiminut yrittäjänä muunlaisena aikana.

Positiivista lama-aikaan osuneessa aloituksessa oli siis kenties se, että sen jälkeen kaikki onkin tuntunut melko leppoisalta.

Samoihin aikoihin olin päättänyt laittaa opinnot tauolle ja nojata yritykseeni, johon juuri kukaan ei uskonut. Haastattelin aikoinaan Negative-solisti Jonne Aaronia lehteemme, ja hän kertoi haastattelussa lyöneensä elämästään vetoa, että onnistuu musiikin saralla. Minä tein saman lehteni kanssa.

Olen elättänyt itseni yrittäjänä elokuusta 2008 alkaen. Ensimmäiset kolme vuotta palkkani oli 1200 euroa kuussa, mistä jäi verojen jälkeen käteen 1050 euroa.

Kuten kuvitella saattaa, vaatimukseni arjen suhteen eivät tuohon aikaan olleet erityisen korkealla. Toisaalta en olisi ehtinyt edes käyttää rahaa juuri enempää, sillä kaikki aikani kului lehtien tekoon ja yrityksen asioiden hoitamiseen.

Koin kuitenkin jonkinlaista henkistä kärsimystä esimerkiksi ruokakaupassa. Tuntui pahalta, kun ei voinut tuntea vapautta ostaa haluamiaan tuotteita, ei aina edes niitä peruselintarvikkeita.

Eräs ystäväni muistelee välillä huvittuneena, kuinka saatoin tuohon aikaan tarttua johonkin kaupan hyllyltä ja pidellä sitä hetken käsissäni, saatoin ehkä käyttää sitä jopa korissanikin, kunnes lopulta laitoin tuotteen taikaisin hyllyyn. Sain mielihyvää siitä, että saatoin pidellä tuotetta edes hetken kädessäni ja kuvitella, että voisin muka ostaa sen. 🙂

Olen monesti sanonut, etten ole koskaan antanut taloudellisten asioiden ohjata lehtemme periaatteellista suuntaa. Muistan kuitenkin tehneeni yrittäjäurallani yhden henkilökohtaisen rahaan liittyvän tavoitteen. Se oli, että jonakin päivänä halusin voida ostaa ruokakaupasta mitä haluan!

Vaikka saattaa tuntua, että tavoitteeni kieli ehkä enemmän taloudellisen ahdingon aiheuttamasta mielentilastani kuin todellisista vaurastumiseen liittyvistä päämääristäni, niin olen huomannut kyseisen päämäärän olevan aivan riittävä vielä tänäkin päivänä.

Muistelenkin nykyään menneitä melko humoristiseen sävyyn, mikä saattaa hieman sumentaa tilanteiden todellista laitaa.  Kuten jo kirjoituksessani Desman opetus viittasinkin, sain aikoinani oppia asioita vaikeimman kautta ja todella tuta, mitä ”herkkua” elämä yrittäjänä voi olla.

Taloudellinen epävarmuus (sekä yrityksen että henkilökohtainen), käsittämättömät työmäärät, paineet onnistua, jatkuvat deadlinet, opintojen jääminen kesken sekä mitättömiltä tuntuvat mahdollisuudet onnistua tai edes parantaa tilannetta johtivat vuosia kestäneeseen yhtäjaksoiseen stressitilaan, jota ei enää lopulta edes tunnistanut stressiksi, koska se oli normaali jokapäiväinen olotilani.

Onneksi tilanne alkoi helpottaa loppuvuodesta 2011 ja sain hoidettua myös opintoni loppuun. Silloin alkoi tuntua, että toimintaa olisi mahdollista kenties jopa kehittää. Niinpä aloimme Kimmon kanssa vähitellen panostaa enemmän ja enemmän verkkojulkaisuumme.

Vuodet 2008–2013: Toiminnan levittäminen ja sen kehittäminen

Yksi asia, jonka koen tehneeni heti alussa oikein, oli valita riittävän suuri päämäärä toteutettavaksi. Visio oli niin suuri, että ymmärsin heti, että se pitäisi toteuttaa osissa askel kerrallaan.

Painettua lehteä tehdessämme minulla oli käytännössä kaksi prioriteettia: lehden levikin tuli kasvaa ja seuraavan lehden oli oltava kaikin puolin edeltäjäänsä parempi ja näyttävämpi.

Ensimmäinen lehtemme painettiin tuhannen kappaleen painoksena. Syksyllä 2007 kasvatimme painosta 2.000:een ja heti vuodenvaihteen jälkeen 4.000:een, jolloin lehteä jaettiin koko Vaasan seudulle.

Syksyllä 2008 onnistuin saamaan lehden pääartikkeleiksi peritamperelaiset haastateltavat: Takon kartonkitehtaan silloisen johtajan Jukka Kettusen sekä juuri yrittäjäksi ryhtyneen Raimo ”Raipe” Helmisen.

Kyseisten herrojen avulla aloin etsiä yhteistyökumppaneita myös Pirkanmaalta, sillä halusin laajentaa lehden jakelun myös Tampereen seudun yrityksiin. Painos nousi tuolloin jo 16.000 kappaleeseen.

Se oli ehkä hyvä alku, mutta ei kuitenkaan sitä mitä tavoittelin. Minulla oli kiire kasvattaa lehden levikkiä, joten heti seuraava lehti, joka julkaistiin vuoden 2009 alussa, ulotettiin myös Pohjanmaalle, Etelä-Pohjanmaalle, Pirkanmaalle sekä Keski-Suomeen. Lehtemme painos nousi tuolla kerralla huippuunsa, 32.000 kappaleeseen.

Lehteä jaettiin osoitteettomana jakeluna Postin toimesta. Osoitteeton jakelu tarkoitti käytännössä sitä, että posti jakoi lehden viiden arkipäivän kuluessa postiin jättämisestä kaikkiin alueen yrityksiin ilman yrityksen tai henkilön nimeä.

Osoitteeton jakelu oli edullisempi kuin osoitteellinen jakelu, se maksoi noin 0,17 euroa per lehti, kun osoitteellisessa (Press M) jakelussa hinta oli 0,32 euron luokkaa lehdeltä. Ongelmana osoitteettomassa jakelussa oli se, että lehti ei mennyt kenenkään tietyn henkilön pöydälle tietyissä yrityksissä, vaan sitä jaettiin maakunnissa kukkakauppoja myöten. Osoitteellisessa jakelussa suurimmaksi ongelmaksi muodostui puolestaan se, että se vaati osoitteiston, joka oli hyvin kallis.

Halusin kuitenkin nimenomaan päästä julkaisemaan valtakunnallista teollisuusmediaa, joten loppuvuodesta 2009 päätimme investoida postituslistaan.

Hankkimamme lista piti sisällään kaikki Suomen teollisuusyritykset sekä niiden pääjohtajat, toimitusjohtajat, aluejohtajat, markkinointijohtajat, myyntijohtajat, osto- ja hankintajohtajat, viestintäjohtajat, myyntipäälliköt, osto- ja hankintapäälliköt, ostajat, viestintä- ja tiedotuspäälliköt sekä viestinnänsuunnittelijat.

Postituslista ostettiin Postilta ja se maksoi 13.000 euroa. Se oli melko suuri investointi huomioiden, että samaan aikaan yhteistyövuosimaksumme muodostuivat edelleen satasista ja lehden tuotto oli +/- 0.

Huomion arvoista on myös se, että vaikka postituslistan arvo oli aika tarkalleen kolmanneksen silloisesta vuotuisesta liikevaihdostamme, onnistuimme maksamaan sen täysin tulorahoituksella. Posti muistaakseni teki silloin meidän kohdallamme jonkinnäköisen poikkeuksen ja suostui kahteen maksuerään ja myönsi myös muutaman kuukauden ylimääräistä maksuaikaa.

Valtakunnallistumisesta huolimatta painoksen koko säilyi onneksi 30.000:n kieppeillä (vain valmistavan teollisuuden yritykset olivat mukana jakelussa), mutta postittaminen oli kuitenkin jatkossa huomattavasti kalliimpaa.

Teimme tuohon aikaan vielä kaikki lehdet itse. Periaatteena oli, että minä hankin haastateltavat sekä kirjoitin ja kuvasin jutut, keräsin uutisia yhteistyökumppaneiltamme, hankin vieraskirjoittajat (yleensä poliitikko tai yritysjohtaja), hahmottelin ja esitaitoin lehden toiseksi viimeisellä viikolla valmiiksi, minkä jälkeen viimeistelimme Kimmon kanssa lehden painokuntoon parin viimeisen päivän aikana.

Kimmo käytännössä laittoi kuvat ja tekstit millin tarkkuudella paikoilleen, linkitti kuvat ja tulosti painokelpoiset pdf-tulosteet. Näiden parin päivän aikana yritimme myös kehittää lehteä visuaalisesti hieman eteenpäin. Klaus puolestaan luki viimeisenä iltana lehden läpi ja merkitsi löytämänsä kirjoitusvirheet – se oli eräänlainen joulupukin paja, jossa oli kuitenkin vain kolme tonttua.

Samalla lehden levikin valtakunnallistuessa paineet lehden sisällön ja ulkoasun suhteen kasvoivat. Tilannetta on vaikea kuvailla, mutta se oli vähintääkin haastava.

Teimme keskenämme yhden valtakunnallisen Organisaatio-Sanomat-lehden helmikuussa 2010, mutta kevään numeroon etsimme jo apuvoimia. Aloitimme yhteistyön tamperelaisen Tammisto, Knuutila, Tammisto (TKT) -viestintätoimiston kanssa. Yritys toimii nykyisin nimellä Effet, jonka se otti käyttöön yritysfuusion yhteydessä.

TKT teki jatkossa suurimman osan jutuista, vaikkakin tein edelleen joidenkin numeroiden pääartikkelit itse. Heidän konkaritoimittajansa ja yksi TKT:n perustajista, Martti Tammisto, oli monesti juttujemme takana.

Olin myös monesti Martin mukana haastatteluissa kuvaajana. Tulimme aina todella hyvin juttuun ja pidin kaiken kaikkiaan hyvin paljon työskentelystä TKT:laisten kanssa. Uskon heidän ymmärtäneen, etten ollut kovin kadehdittavassa tilanteessa, ja siksi he tulivatkin monissa asioissa vastaan ja tekivät muutenkin kaiken voitavansa auttaakseen minua selviytymään lehti kerrallaan. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Kimmon rooli lehden teossa luonnollisesti pieneni viestintätoimistoyhteistyön myötä. Itse suunnittelin edelleen kaikki lehdet ja olin myös vahvasti mukana lehden taittamisessa, jotta saimme pidettyä kustannuksia alempana. Erityiskunniamaininta täytyy antaa TKT:n graafikolle Tiina Lautamäelle, joka kesti kaikki nuo vuodet pilkunviilaustani.

TKT teki lehteämme reilun kolmen vuoden ajan, kunnes lopetimme painetun lehden julkaisemisen syksyllä 2013. Viestintäyhteistyömme jälkeen muutimme vielä heidän toimistoonsa alivuokralaisiksi ja työskentelimme samassa avotoimistossa parin vuoden ajan. Näin ollen TKT olikin matkassamme mukana tavalla tai toisella melko pitkään.

Ulkopuolisten tekijöiden mukaantulo ja lehden levikin valtakunnallistaminen nostivat lehtien kustannusrakennetta ja yksittäisten lehtien budjetti nousi yli 10.000 euroon. Kallein lehtemme taisi olla 14.000 (+alv) euron luokkaa. Teimme vuosina 2009–2013 neljä numeroa vuodessa.

Olen käytännössä myynyt kaikki ilmoitukset lehtiimme itse, samoin hankkinut kaikki yhteistyöyritykset. Yritimme monesti ulkoistaa ilmoitusmyyntiämme, mutta niistä yrityksistä ei koskaan tullut mitään.

Usein kun neljän aikaan iltapäivällä lopettelin myyntihommia, jatkoin päivää seuraavan lehden suunnittelulla tai taittamisella. Viikonloppuisin kirjoitin juttuja.

Yritin kaikkeni, jotta lehden taso nousisi kerta toisensa jälkeen, ja tein myös paljon taloudellisia kompromisseja, jotta tavoite toteutuisi. Pyrin esimerkiksi aina myymään mahdollisimman suuria ja selkeitä mainoksia, koska mainokset muodostivat suuren visuaalisen pohjan koko lehdelle.

Lisäksi olin valikoiva jopa sen suhteen, kenelle edes ilmoituksia tarjosin, ja toisaalta olin valmis myös tulemaan vastaan hinnassa, jos joku hyvällä brändillä varustettu yritys harkitsi mainostamista lehdessämme.

Ajan saatossa onnistuin sopimaan mainoksia mm. Finnairin, BMW:n WSOY:n, Nordean ja Soneran kanssa.

Täytyy näin jälkikäteen kuitenkin myöntää, että painettu lehtemme ei koskaan saavuttanut sitä tasoa, jota ehkä henkilökohtaisesti tavoittelin. Mutta koska resurssit olivat melko rajalliset, olen antanut sen itselleni anteeksi 🙂

Joka tapauksessa, Organisaatio-Sanomat oli valtakunnallinen teollisuusmedia jo sen printtiaikakaudella, minkä myötä olin saavuttanut yhden merkittävän osan tavoitteestani.

Desman opetus

Tulevia ja osittain jo kirjoittamianikin kirjoituksia ajatellen kerron pari muistoa nuoruudestani. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, mihin muistot liittyvät vai liittyvätkö ne mihinkään.

Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, työskentelin kymmenen vuoden ajan vammalalaisessa kumitehtaassa erilaisissa lomitustilanteissa, ja työtehtävieni kirjo oli varsin laaja.

Työskentelin vuosien varrella kymmenillä eri koneilla kumituotteitta paistamassa, toimin hiekkapuhaltajana ja metalliosien liimajana, olin alkuvalmistuksessa valssi- ja kalanterimiehenä sekä lukuisissa muissa tuotannon tehtävissä.

Lisäksi toimin pari ensimmäistä kesätyövuottani tehtaan yleismiehenä. Tuolloin tein, mitä muottiosaston johto tai laitosmiehet milloinkin keksivät minulla teettää. Lapioin öljyjätettä, kokosin hyllyjä ja siivosin ja järjestelin varastoja.

Täytettyäni 18 tutustuin koneeseen nimeltä Desma. Desma oli karusellipuristin, jossa oli neljä paistomuottia koneen vastakkaisilla sivuilla. Kone pyörähti minuutin välein 90 astetta, jolloin yksi muotti aukesi kahdeksan valmiin tuotteen kera. Tämän jälkeen minulla oli koneen pyörähdyssyklin verran aikaa viimeistellä tuotteet ja laittaa ne veteen jäähtymään sekä pakata jo jäähtyneitä tuotteita jättimäiseen pahvilaatikkoon. Lisäksi tuotteille piti suorittaa satunnaisia mittauksia ja koneeseen lisätä kumia.

Desman työpisteellä oli myös lämpömittari. Se näytti heinäkuussa keskimäärin 35 celsiusastetta. Työvuoron aikana join kolmesta neljään litraa vettä ilman vessataukoja. Yövuorot olivat mukavan viileitä ja lämpötila laski 27 asteeseen.

Desman pyörähtämisnopeutta pystyi kuitenkin säätämään, ja työtehtävien alkaessa sujua minähän säädin. Päätin ottaa miehestä mittaa ja aloin tehdä työtä nopeammin ja nopeammin, lopulta noin 48 sekunnin pyörähdysnopeudella. (Nopeammin ei enää olisi voinut tehdä, sillä kumi ei olisi ehtinyt vulkanoitua ja tuotteet olisivat jääneet mittauksissa pehmeiksi.)

Totuus kuitenkin oli, että kyseisessä kilvassa ei otettu mittaa miehistä, vaan miehestä ja koneesta.

Eräässä iltavuorossa laitoin tuotteita pahvilaatikkoon niin kiireellä, että viimeistelykäsineeni kastuivat. Ja koska minun piti heti perään syöksyä repimään uusia tuotteita 180-asteisesta muotista, kosteat käsineeni alkoivat kiehua lämmönkestävien hanskojeni sisällä.

Muistan, kuinka kierros kierrokselta tunsin käsieni palavan, mutta mieleni ei antanut lupaa keskeyttää työntekoa. Sairaalareissuhan siitä lopulta tuli, mutta vasta vuoron jälkeen. Minulle oli muodostunut sormenpään kokoiset vesikellot jokaiseen sormeen.

Tein vuosien varrella myös paljon ylitöitä. Yhtenä kesänä tehtaalle oli ostettu tuhansia kiloja edullista kumia Venäjältä, ja se kaikki piti sekoittaa ja nauhoittaa tuotantoa varten. Ongelmana oli, ettei kenelläkään ollut aikaa tehdä työtä. Niinpä minä lupauduin projektiin.

Se oli useamman kuukauden homma, ja jatkui vielä kouluun palattuanikin, mutta tein sitä kesällä omien työvuorojeni lisänä. Tein seitsemänpäiväistä työviikkoa kuukauden putkeen. Viikolla 16-tuntisia päiviä, viikonloppuisin 8–12 tuntia taisi riittää. Vanhempanikin alkoivat kysellä, että onko tuo enää ihan terveellistä.

Eihän se sitä ollut, mutta olen aina pitänyt työnteosta, oli kyse sitten minkälaisesta työstä hyvänsä: puutyöt, rakennustyöt, siivoustyöt, myyntityöt, kesätyöt, talkootyöt, lehteeni liittyvät työt – pidin silloin ja pidän edelleen kaikesta työstä.

Nuoruuden työkokemukseni oli kuitenkin melko fyysistä, eivätkä työt pahemmin vaivanneet työajan ulkopuolella. Nautin itse asiassa kesätöistäni osittain juuri siksi, että saatoin koetella niissä fyysisiä rajojani ja jaksamistani, joille ei tuntunut olevan rajoja.

Monen kesän ajan heräsin ennen töihin lähtöä aamuneljältä lenkille, minkä jälkeen pyöräilin kuusi kilometriä töihin, tein työvuoroni, poljin takaisin kotiin ja painuin vintille pystyttämälleni kuntosalille.

Tästä lyhyt aasinsilta vielä lehtemme alkuvuosiin, jolloin olin perustamassa omaa yritystä. Ajattelin tuolloin yrittämisen olevan itselleni täydellinen työmuoto. Muistelin kesätyöaikojani ja kuvittelin itseni koneeksi, joka pystyy tekemään väsymättä töitä kellon ympäri – ajattelin, että voisin ahkeruudellani saavuttaa mitä tahansa!

Se oli osittain totta, mutta työn laatu ja luonne muuttuivat kuitenkin matkan varrella. Kenties jo Desma yritti kertoa minulle jotakin, mutta en nuoruuden tarmossani ymmärtänyt sitä viestiä.

Joka tapauksessa edessäni odotti opetus, jonka muistan koko loppuelämäni.

Alkuvuosien turpapeijaiset ja Jaakobin painit

Kimmon ja Klausin lähtiessä luomaan omia menestyksekkäitä uriaan, minä syvennyin perustamaamme Organisaatio-Sanomat-lehteen – oikeastaan huomaamattani täysipäiväisesti.

Työni oli käytännössä yhteistyökumppaneiden hankkimista, ilmoitusten myyntiä sekä painettujen lehtien tekoa. Yksi tärkeimmistä tehtävistäni oli yrittää taivutella yrityksiä luottamaan minuun sadan euron arvosta vuodessa. Olimme päättäneet kokeilla yhteistyötä maksullisena palveluna vuoden 2008 alusta alkaen.

Tarjosin siis yrityksille vuosimaksua vastaan palvelua, joka piti sisällään yritykseen liittyvän uutisen julkaisun jokaisessa vuoden aikana julkaisemassamme painetussa lehdessä.

Olimme siihen mennessä tehneet kaksi painettua lehteä, ja lupasin yrityksille, että tekisimme vuoden 2008 alusta alkaen kolme lehteä vuodessa. Lisäksi yritykset saisivat näkyvyyttä verkkosivuillamme.

Soitin ensi alkuun puheluita yrityksiin milloin mistäkin, käytännössä aina kun ympärilläni vain sattui olemaan rauhallinen tila. Soitin Business Factoryltä, kotoa, koulusta – mistä hyvänsä, kunhan oli arkipäivä ja kello sattui olemaan aamukahdeksan ja neljän välillä.

Alkuvuosina isäni soitti minulle arkipyhisin varmistaakseen minun olevan tietoinen siitä, että nyt on ihmisillä vapaapäivä. Ainakin kerran hän tavoitti minut toimistolta soittelemasta ihmisille pyhäpäivänä.

Myös opiskelun ja liiketoiminnan yhdistäminen asetti välillä haasteita. Muistan, kuinka tekosyiden avulla pyysin usein opettajilta lupaa poistua luokasta, jotta pystyin sitten soittamaan jollekin henkilölle lupaamanani ajankohtana.

Olin työskennellyt aikaisemmin puhelinneuvottelijana eläkevakuutusyrityksessä ja toiminut TeleFinlandin liittymäkauppiaana erilaisilla messuilla, eikä minulla siksi ollut erityisen suurta kynnystä olla yhteydessä tuntemattomiin ihmisiin.

Aloitin puhelun aina esittelemällä itseni, sitten jatkoin kertomalla asiani ja jos aihe kiinnosti, lähetin perään sähköpostia sekä näytelehden. Viikon päästä soitin perään ja tiedustelin, että miten on, voisimmeko aloittaa yhteistyön? Alkuun työtä helpotti se, että saatoin kertoa olevani opiskelija, minkä ansiosta osa luultavasti viitsi kuunnella minua hieman pidempään.

 

tuomas

Minä Organisaatio-Sanomien ensimmäisessä toimistossa Tampereen Hämeenkatu 25:ssä taittamassa syksyn 2008 lehteä. Kuten kuvasta näkyy, olin tehnyt jutun Tampereen Takon tehtaasta ja haastatellut juttuun tehtaan silloista johtajaa Jukka Kettusta.

 

Kaiken kaikkiaan yrittämiseni nousi vuoden 2008 aikana uudelle tasolle. Olin sinä kesänä viimeistä kertaa kesätöissä Teknikumilla, ja koska opintotukioikeuteni oli päättynyt toukokuussa, olin syyskuusta alkaen itse vastuussa siitä, mistä saisin jatkossa elantoni.

Olin siis jälleen ison päätöksen edessä, ja vaikka kuinka asioita vatvoin, en voinut jättää kesken sitä mihin olin ryhtynyt. Muuten kaikki siihen mennessä tehty työ olisi valunut hukkaan, ja jossiteltavaa olisi jäänyt yksinkertaisesti liikaa.

Laitoin opinnot tauolle, muutin Vaasasta Tampereelle, vuokrasin Hämeenkadulta toimistohuoneen 290 eurolla kuussa, laajensin lehden levikkiä ja aloin tehdä päivittäin toistasataa puhelua. Kaikkiin soittoyrityksiini ei tietystikään vastattu, mutta noin 20-40 ihmisen kanssa keskustelin päivittäin.

Kuten moni tietää, myyntityö ei ole lasten leikkiä, ja kun puhuu päivät läpeensä puhelimessa tuntemattomien kanssa, kuulee kaikenlaista. Aiemmista myyntikokemuksistani tilanne erosi nyt oleellisesti siten, että tällä kertaa en ollut tarjoamassa muiden palveluita, vaan sain jokaisella yhteydenotolla palautetta omasta ideastani.

Alkoi armoton (henkinen) turpaan saanti yhtä monta kertaa päivässä kuin puhelimeen tartuin, minkä johdosta kyseenalaistin ideaani koko ajan. Ja juuri, kun olin päättämässä, että eiköhän tämä herkku saa jo riittää, joku innostui yhteistyöehdotuksestani. Silloin lämmin hyvänolontunne valtasi mielen, ja ajattelin: Ehkä tämä sittenkin voisi onnistua! …kunnes tein seuraavan yhteydenoton ja turpapeijaiset saivat jatkoa.

Kierrettä kesti useamman vuoden ajan ja sitä voisi hyvin kuvailla vapaaehtoiseksi psykologiseksi kidutukseksi.

Opin nopeasti ymmärtämään, että yhteistyötä ei tehdä yritysten kanssa, vaan nimenomaan ihmisten kanssa – ei yrityksillä ole mielipiteitä tai ajatuksia. Ja vaikka yritys olisi kuinka suuri tahansa, niin yhden ainoan henkilön vaihtuminen kyseisessä organisaatiossa saattaa käynnistää tai päättää yhteistyön sillä samalla hetkellä.

Osa ihmisistä suhtautuu ehdotuksiisi objektiivisesti: ”Mitä hyötyä tästä on edustamalleni yritykselle?” Osa puolestaan pohtii, mitä hyötyä tästä on heille itselleen? Osa arvioi sinua, osa palvelua, osa hintaa, osa laatua, jotkut eivät vaivaudu pohtimaan mitään. Jotkut ovat insinöörejä, toiset konepajayrittäjiä, kolmannet viestinnän tai markkinoinnin ammattilaisia, ja neljännet saattoivat olla sitten jo jotain näiden väliltä.

Kun soittelee useamman vuoden ajan toistasataa puhelua päivittäin, tulee puheluissa väistämättä vastaan koko liike-elämän kirjo ja hyvä otanta koko Suomea.

Olen neuvotellut humalaisen toimitusjohtajan kanssa, minkä jälkeen seuraavana päivänä sihteeri on soittanut ja pahoitellut, että toimitusjohtaja ei ollut eilen aivan päätösvaltaisessa kunnossa. Minua on uhkailtu ja toisaalta työtarjouksia on sadellut.

Yksi ehkä parhaista kommenteista vuosien varrelta on se, kun kerroin eräälle toimitusjohtajalle palvelumme hinnan ja hän totesi: ”Meillä ostetaan pullaa suuremmalla rahalla vuodessa kuin teidän palvelut maksavat.” Se oli hauska vertaus ja piti luultavasti myös paikkansa.

Maailma, johon ajauduin melko nuorena, osoittautui kouluksi, jonka arvoa on vaikea yrittää selittää tai mitata.

Mitä jos tämä ei tästä tämän paremmaksi muutu?

Viime viikolla Vaasassa vieraillessani mieleeni tuli eräs muisto, joka kuvastanee monessakin mielessä hyvin Industrial Primen alkuaikojen tekemistä.

Muisto sijoittuu alkuvuoteen 2008, jolloin olin sopinut haastattelun SOP-Metalin myynti- ja markkinointijohtaja Timo Ojalan kanssa.

Vaikka viime perjantaina en ollutkaan sopinut tapaamista Timon kanssa, minua odotti SOP-Metalin ovesta sisään astuttuani déjà-vu: Timo istui toimitusjohtajan huoneessa palaveeraamassa.

Se, että Timo istui pöydässä juttelemassa toimitusjohtajan kanssa, ei sinänsä ollut erikoinen näky, mutta tilanne laukaisi käyntiin pääni sisällä filminauhan, joka johti pikakelauksella suoraan Industrial Primen alkuvuosiin.

Kun istuin tapaamisen jälkeen takaisin autooni, muistin, kuinka SOP-Metalissa ensimmäisen kerran yhdeksän vuotta sitten vieraillessani en ollut liikkeellä autolla, vaan olin suunnitellut tekeväni matkan pyörällä.

Asuin silloin kerrostalossa Vaasan rautatieaseman sillan kulmassa, mistä matkaa SOP-Metalille on reilut kymmenen kilometriä.

Polkupyörästäni oli kuitenkin kumi puhki, joten olin varautunut ottamaan käyttöön varasuunnitelman: tyttöystäväni vaaleanpunaisen Crescentin. Haastattelua edeltävänä aamuna koin järkytyksen: Crescent oli varastettu! Haastattelu oli sovittu iltapäiväksi, ja muistan kuinka aloin panikoiden miettiä varasuunnitelmalle varasuunnitelmaa.

Bussilla? No joo. Vaasan julkinen liikenne oli verrattavissa Tampereen lentoyhteyksiin: meneehän niitä, mutta ei sinne tai silloin kuin itse olisit menossa. Ehkä taksilla? Muuten hyvä ajatus, mutta kyyti olisi kasvattanut tekeillä olleen lehden budjettia ainakin 30 eurolla!

Päädyin tulostamaan kartan ja kävelemään Vaasan Runsoriin. Oli tammikuu ja loskakeli. Jalkani olivat läpimärät, kun pääsin perille.

Muistan, että haastattelu oli iltapäivästä, sillä Timo oli haastattelun päätteeksi lähdössä töistä kotiin, ja hän sattui kysymään ystävällisesti, josko kaipaisin kyytiä keskustaan tai jonnekin muualle. ”En tarvitse. Homma on hoidossa!” vastasin.

Kun viisi sekuntia myöhemmin tajusin, mistä olin kieltäytynyt, pääni sisällä alkoi järjetön katumus! Koska en enää kehdannut muuttaa mieltäni, kävelin takaisin keskustaan seuranani vain Vanhan Vaasan nähtävyydet, sillä vielä menin ja eksyinkin matkalla.

Tämä ja lukuisat muut extreme-haastattelureissut muistuivat mieleeni, kun ajelin viime viikolla tuota samaista lähes kymmenen vuotta sitten taittamaani kävelyreittiä autolla.

Koska painetuissa lehdissä budjetit olivat joka kerta hyvin tarkalla, yritin aina tehdä haastattelumatkat mahdollisimman kustannustehokkaasti ja käytin paljon polkupyörää. Hankin itse asiassa ensimmäisen oman autoni vasta 30-vuotiaana. Jos minulla oli haastattelu vaikkapa Helsingissä, kuten usein oli, kuljin aina julkisilla niin pitkälle kuin suinkin pääsin ja kävelin loppumatkan.

Vain jos olin sopinut haastattelun johonkin niin syrjäiseen paikkaan, ettei sinne millään muulla keinolla päässyt, lainasin vanhemmiltani autoa. Sekin piti aina hakea julkisiin turvautuen Vammalasta asti ja käydä lopuksi vielä palauttamassa.

Ensimmäisen kolmen vuoden aikana en saanut ponnisteluistani minkäänlaista palkkaa ja haastattelumatkat olivat tuohon aikaan melko raskaita. Ei sillä, että palkka olisi asiaa helpottanut, mutta motivaatio oli kuitenkin aina jostain löydettävä.

Välillä se vaatikin melkoista itsetutkiskelua, ja aina se sai minut kysymään itseltäni sen saman kysymyksen, jonka itseasiassa myös Jack Nicholsonin esittämä roolihahmo Melvin Udall esittää väsyneille psykiatripoliklinikan potilaille Elämä on ihanaa -elokuvassa: What if this is as good as it gets?

Kun urakka tuntui mahdottomalta ja olin väsynyt, asetin aina seuraavan etapin suoraan nenäni eteen ja sanoin itselleni: ”Jokainen askel, jonka nyt otat (tässä vesisateessa), jokainen haastattelu, jonka saatat hyvällä asenteella loppuun asti, jokainen lehti, jonka teet paremmin kuin edellisen, vie sinua kohti päämäärääsi, eikä kukaan voi sitä estää – ei kukaan muu kuin sinä itse!”

sop-metal

Tältä näytti vuonna 2008 helmikuussa julkaisemamme juttu SOP-Metalista 🙂

Osakeyhtiön perustaminen ja viimeinen ”kolmannes”

Oli alusta alkaen selvää, että jos selviäisin ensimmäisestä lehdestä, muuttaisin toiminimeni yhtiömuodon osakeyhtiöksi ja pyytäisin Kimmon yhtiökumppanikseni. Kaiken kaikkiaan minun ja Kimmon osalta lehtiprojekti oli ollut eräänlaista luonnollista jatkumoa nuoruuden ja lapsuuden ajan harrastuksillemme.

Organisaatio-Sanomat Oy:n perustajiin lukeutuu kuitenkin myös kolmas, hieman myöhemmin kuvioihin mukaan tullut henkilö. Hänen nimensä on Klaus Majamäki.

Pienenä taustatietona mainittakoon, että olemme kaikki kolme muuten Vammalasta kotoisin. Lisäksi olemme kaikki olleet kesätöissä samassa Teknikumin tehtaassa, jossa vanhempamme ovat olleet työkavereita vuosikymmenien ajan.

Kerroin itse asiassa Klausille lehti-ideastani jo ennen Kimmoa ja pyysin häntä mukaan kehittelemään ideaani. Klaus ei ollut innoissaan ajatuksesta, eikä hänkään monien muiden tavoin alkuun uskonut, että pystyisimme tekemään riittävästi asioita itse ja selviytymään lehden tekoon liittyvästä kustannusrakenteesta.

En pahoittanut mieltäni siitä, ettei Klaus halunnut heti lähteä mukaan lehti-ideaani. Tein hänelle selväksi, että hän olisi tervetullut mukaan, milloin vain halusi. Itse asiassa hän auttoikin jo ensimmäistä lehteä tehdessämme monessa asiassa.

 

klaus

Klaus oli kerran jopa mukana tekemässä haastattelua. Nappasin kuvan odotellessamme  Tampereen kaupungin silloista pormestaria Timo P. Niemistä haastatteluun. Kuva on vuodelta 2009.  

 

Pidimme yhtiönperustamiskokouksen Tampereen Metso-kirjastossa 14. heinäkuuta 2007, ja Organisaatio-Sanomat Oy rekisteröitiin Kaupparekisteriin 22.8.2007. Olen toiminut yhtiön toimitusjohtajana siitä lähtien.

Kysyin perustamiskokouksen yhteydessä Kimmolta, mikä olisi hänelle itselleen sopiva osuus perustettavasta osakeyhtiöstä. Kimmon ehdotti 25 %, joten hän omistaa neljänneksen Industrial Prime Oy:stä. Myös Klaus oli lämmennyt idealle ensimmäistä lehteä tehdessämme, ja koska hän ei osannut (tai halunnut) ottaa mahdolliseen osuuteensa kantaa, ehdotin hänelle 10 %:n osuutta – itse omistan loput.

Olen saattanut joskus aiemmin kertoa tarinaa siitä, kuinka olen sijoittanut yritykseemme ainoastaan 60 euroa toiminimen rekisteröintimaksuna. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, niin hauskalta kuin se ajatuksena tuntuukin.

Kun perustimme osakeyhtiötä, marraskuussa 2006 perustamani toiminimen varat olivat noin 1 200 euroa. Rahaa oli kertynyt nettisivujen mainoksista sekä verkkosivuprojektista, jonka olimme tehneet Kimmon kanssa eräälle yhteistyökumppanillemme.

Nämä 1 200 euroa siirrettiin perustettavan osakeyhtiön pääomiin. Lisäksi maksoin loput tarvittavasta osakepääomasta sekä 360 euron rekisteröintimaksun patentti- ja rekisterihallitukselle. Todellisuudessa olen siis sijoittanut Organisaatio-Sanomiin noin 1 700 euroa.

Klaus toimi Organisaatio-Sanomat Oy:n puheenjohtajana vuosina 2007–2013 ja on tiettävästi ainoa henkilö, joka on lukenut kaikki 25 julkaisemaamme lehteä kannesta kanteen. (Klaus luki aina painoa edeltävänä iltana lehtemme sanasta sanaan läpi ja merkkasi minulle löytämänsä virheet.)

Jos Kimmo on alun perin ollut se henkilö, jonka ansiosta pystyimme ylipäätään tekemään mitään konkreettista, niin Klaus puolestaan tuki ja auttoi minua korvaamattomasti itse liiketoimintaan liittyvien haasteiden kanssa.

Keskustelimme Klausin kanssa monen vuoden ajan päivittäin. Kysyin häneltä neuvoja ja mielipiteitä, ja hänellä oli aina aikaa kuunnella minua.

Eräs vaasalainen yrittäjä antoi minulle kerran kaksi neuvoa: älä koskaan ryhdy ystäviesi kanssa yhtiökumppaneiksi, ja pidä aina huoli, että kotiasiat ovat kunnossa. Omiin kokemuksiini vedoten voin allekirjoittaa vain jälkimmäisen.

Perimmiltään Organisaatio-Sanomissa ja Industrial Primessä on aina ollut kyse juurikin ystävyydestä ja mahdollisuudesta tehdä jotain näin hienoa yhdessä! Se on aina ollut minulle tärkein motivaation lähde.

Ystävyys on tuonut tämän monien alkuun epäilemän lehtiprojektin melko pitkälle.

Ajattelin nyt pitää pienen tauon tällaisten lineaarista aikajanaa noudattavien kirjoitusten suhteen. Blogi on nyt edennyt ideasta ensimmäiseen painettuun lehteen ja perustettuun osakeyhtiöön asti.

Pyrin silti jatkossakin yhä kertomaan asioista suurin piirtein siinä järjestyksessä kuin homma on edennytkin, mutta tarkoituksenani on keskittyä enemmän yksittäisiin kehitysaskeliin sekä kokemuksiin ja opetuksiin, joita matkan varrelle on sattunut. Että näin. Palataan!