Vuodet 2008–2013: Toiminnan levittäminen ja sen kehittäminen

Yksi asia, jonka koen tehneeni heti alussa oikein, oli valita riittävän suuri päämäärä toteutettavaksi. Visio oli niin suuri, että ymmärsin heti, että se pitäisi toteuttaa osissa askel kerrallaan.

Painettua lehteä tehdessämme minulla oli käytännössä kaksi prioriteettia: lehden levikin tuli kasvaa ja seuraavan lehden oli oltava kaikin puolin edeltäjäänsä parempi ja näyttävämpi.

Ensimmäinen lehtemme painettiin tuhannen kappaleen painoksena. Syksyllä 2007 kasvatimme painosta 2.000:een ja heti vuodenvaihteen jälkeen 4.000:een, jolloin lehteä jaettiin koko Vaasan seudulle.

Syksyllä 2008 onnistuin saamaan lehden pääartikkeleiksi peritamperelaiset haastateltavat: Takon kartonkitehtaan silloisen johtajan Jukka Kettusen sekä juuri yrittäjäksi ryhtyneen Raimo ”Raipe” Helmisen.

Kyseisten herrojen avulla aloin etsiä yhteistyökumppaneita myös Pirkanmaalta, sillä halusin laajentaa lehden jakelun myös Tampereen seudun yrityksiin. Painos nousi tuolloin jo 16.000 kappaleeseen.

Se oli ehkä hyvä alku, mutta ei kuitenkaan sitä mitä tavoittelin. Minulla oli kiire kasvattaa lehden levikkiä, joten heti seuraava lehti, joka julkaistiin vuoden 2009 alussa, ulotettiin myös Pohjanmaalle, Etelä-Pohjanmaalle, Pirkanmaalle sekä Keski-Suomeen. Lehtemme painos nousi tuolla kerralla huippuunsa, 32.000 kappaleeseen.

Lehteä jaettiin osoitteettomana jakeluna Postin toimesta. Osoitteeton jakelu tarkoitti käytännössä sitä, että posti jakoi lehden viiden arkipäivän kuluessa postiin jättämisestä kaikkiin alueen yrityksiin ilman yrityksen tai henkilön nimeä.

Osoitteeton jakelu oli edullisempi kuin osoitteellinen jakelu, se maksoi noin 0,17 euroa per lehti, kun osoitteellisessa (Press M) jakelussa hinta oli 0,32 euron luokkaa lehdeltä. Ongelmana osoitteettomassa jakelussa oli se, että lehti ei mennyt kenenkään tietyn henkilön pöydälle tietyissä yrityksissä, vaan sitä jaettiin maakunnissa kukkakauppoja myöten. Osoitteellisessa jakelussa suurimmaksi ongelmaksi muodostui puolestaan se, että se vaati osoitteiston, joka oli hyvin kallis.

Halusin kuitenkin nimenomaan päästä julkaisemaan valtakunnallista teollisuusmediaa, joten loppuvuodesta 2009 päätimme investoida postituslistaan.

Hankkimamme lista piti sisällään kaikki Suomen teollisuusyritykset sekä niiden pääjohtajat, toimitusjohtajat, aluejohtajat, markkinointijohtajat, myyntijohtajat, osto- ja hankintajohtajat, viestintäjohtajat, myyntipäälliköt, osto- ja hankintapäälliköt, ostajat, viestintä- ja tiedotuspäälliköt sekä viestinnänsuunnittelijat.

Postituslista ostettiin Postilta ja se maksoi 13.000 euroa. Se oli melko suuri investointi huomioiden, että samaan aikaan yhteistyövuosimaksumme muodostuivat edelleen satasista ja lehden tuotto oli +/- 0.

Huomion arvoista on myös se, että vaikka postituslistan arvo oli aika tarkalleen kolmanneksen silloisesta vuotuisesta liikevaihdostamme, onnistuimme maksamaan sen täysin tulorahoituksella. Posti muistaakseni teki silloin meidän kohdallamme jonkinnäköisen poikkeuksen ja suostui kahteen maksuerään ja myönsi myös muutaman kuukauden ylimääräistä maksuaikaa.

Valtakunnallistumisesta huolimatta painoksen koko säilyi onneksi 30.000:n kieppeillä (vain valmistavan teollisuuden yritykset olivat mukana jakelussa), mutta postittaminen oli kuitenkin jatkossa huomattavasti kalliimpaa.

Teimme tuohon aikaan vielä kaikki lehdet itse. Periaatteena oli, että minä hankin haastateltavat sekä kirjoitin ja kuvasin jutut, keräsin uutisia yhteistyökumppaneiltamme, hankin vieraskirjoittajat (yleensä poliitikko tai yritysjohtaja), hahmottelin ja esitaitoin lehden toiseksi viimeisellä viikolla valmiiksi, minkä jälkeen viimeistelimme Kimmon kanssa lehden painokuntoon parin viimeisen päivän aikana.

Kimmo käytännössä laittoi kuvat ja tekstit millin tarkkuudella paikoilleen, linkitti kuvat ja tulosti painokelpoiset pdf-tulosteet. Näiden parin päivän aikana yritimme myös kehittää lehteä visuaalisesti hieman eteenpäin. Klaus puolestaan luki viimeisenä iltana lehden läpi ja merkitsi löytämänsä kirjoitusvirheet – se oli eräänlainen joulupukin paja, jossa oli kuitenkin vain kolme tonttua.

Samalla lehden levikin valtakunnallistuessa paineet lehden sisällön ja ulkoasun suhteen kasvoivat. Tilannetta on vaikea kuvailla, mutta se oli vähintääkin haastava.

Teimme keskenämme yhden valtakunnallisen Organisaatio-Sanomat-lehden helmikuussa 2010, mutta kevään numeroon etsimme jo apuvoimia. Aloitimme yhteistyön tamperelaisen Tammisto, Knuutila, Tammisto (TKT) -viestintätoimiston kanssa. Yritys toimii nykyisin nimellä Effet, jonka se otti käyttöön yritysfuusion yhteydessä.

TKT teki jatkossa suurimman osan jutuista, vaikkakin tein edelleen joidenkin numeroiden pääartikkelit itse. Heidän konkaritoimittajansa ja yksi TKT:n perustajista, Martti Tammisto, oli monesti juttujemme takana.

Olin myös monesti Martin mukana haastatteluissa kuvaajana. Tulimme aina todella hyvin juttuun ja pidin kaiken kaikkiaan hyvin paljon työskentelystä TKT:laisten kanssa. Uskon heidän ymmärtäneen, etten ollut kovin kadehdittavassa tilanteessa, ja siksi he tulivatkin monissa asioissa vastaan ja tekivät muutenkin kaiken voitavansa auttaakseen minua selviytymään lehti kerrallaan. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Kimmon rooli lehden teossa luonnollisesti pieneni viestintätoimistoyhteistyön myötä. Itse suunnittelin edelleen kaikki lehdet ja olin myös vahvasti mukana lehden taittamisessa, jotta saimme pidettyä kustannuksia alempana. Erityiskunniamaininta täytyy antaa TKT:n graafikolle Tiina Lautamäelle, joka kesti kaikki nuo vuodet pilkunviilaustani.

TKT teki lehteämme reilun kolmen vuoden ajan, kunnes lopetimme painetun lehden julkaisemisen syksyllä 2013. Viestintäyhteistyömme jälkeen muutimme vielä heidän toimistoonsa alivuokralaisiksi ja työskentelimme samassa avotoimistossa parin vuoden ajan. Näin ollen TKT olikin matkassamme mukana tavalla tai toisella melko pitkään.

Ulkopuolisten tekijöiden mukaantulo ja lehden levikin valtakunnallistaminen nostivat lehtien kustannusrakennetta ja yksittäisten lehtien budjetti nousi yli 10.000 euroon. Kallein lehtemme taisi olla 14.000 (+alv) euron luokkaa. Teimme vuosina 2009–2013 neljä numeroa vuodessa.

Olen käytännössä myynyt kaikki ilmoitukset lehtiimme itse, samoin hankkinut kaikki yhteistyöyritykset. Yritimme monesti ulkoistaa ilmoitusmyyntiämme, mutta niistä yrityksistä ei koskaan tullut mitään.

Usein kun neljän aikaan iltapäivällä lopettelin myyntihommia, jatkoin päivää seuraavan lehden suunnittelulla tai taittamisella. Viikonloppuisin kirjoitin juttuja.

Yritin kaikkeni, jotta lehden taso nousisi kerta toisensa jälkeen, ja tein myös paljon taloudellisia kompromisseja, jotta tavoite toteutuisi. Pyrin esimerkiksi aina myymään mahdollisimman suuria ja selkeitä mainoksia, koska mainokset muodostivat suuren visuaalisen pohjan koko lehdelle.

Lisäksi olin valikoiva jopa sen suhteen, kenelle edes ilmoituksia tarjosin, ja toisaalta olin valmis myös tulemaan vastaan hinnassa, jos joku hyvällä brändillä varustettu yritys harkitsi mainostamista lehdessämme.

Ajan saatossa onnistuin sopimaan mainoksia mm. Finnairin, BMW:n WSOY:n, Nordean ja Soneran kanssa.

Täytyy näin jälkikäteen kuitenkin myöntää, että painettu lehtemme ei koskaan saavuttanut sitä tasoa, jota ehkä henkilökohtaisesti tavoittelin. Mutta koska resurssit olivat melko rajalliset, olen antanut sen itselleni anteeksi 🙂

Joka tapauksessa, Organisaatio-Sanomat oli valtakunnallinen teollisuusmedia jo sen printtiaikakaudella, minkä myötä olin saavuttanut yhden merkittävän osan tavoitteestani.

Mainokset

Desman opetus

Tulevia ja osittain jo kirjoittamianikin kirjoituksia ajatellen kerron pari muistoa nuoruudestani. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, mihin muistot liittyvät vai liittyvätkö ne mihinkään.

Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, työskentelin kymmenen vuoden ajan vammalalaisessa kumitehtaassa erilaisissa lomitustilanteissa, ja työtehtävieni kirjo oli varsin laaja.

Työskentelin vuosien varrella kymmenillä eri koneilla kumituotteitta paistamassa, toimin hiekkapuhaltajana ja metalliosien liimajana, olin alkuvalmistuksessa valssi- ja kalanterimiehenä sekä lukuisissa muissa tuotannon tehtävissä.

Lisäksi toimin pari ensimmäistä kesätyövuottani tehtaan yleismiehenä. Tuolloin tein, mitä muottiosaston johto tai laitosmiehet milloinkin keksivät minulla teettää. Lapioin öljyjätettä, kokosin hyllyjä ja siivosin ja järjestelin varastoja.

Täytettyäni 18 tutustuin koneeseen nimeltä Desma. Desma oli karusellipuristin, jossa oli neljä paistomuottia koneen vastakkaisilla sivuilla. Kone pyörähti minuutin välein 90 astetta, jolloin yksi muotti aukesi kahdeksan valmiin tuotteen kera. Tämän jälkeen minulla oli koneen pyörähdyssyklin verran aikaa viimeistellä tuotteet ja laittaa ne veteen jäähtymään sekä pakata jo jäähtyneitä tuotteita jättimäiseen pahvilaatikkoon. Lisäksi tuotteille piti suorittaa satunnaisia mittauksia ja koneeseen lisätä kumia.

Desman työpisteellä oli myös lämpömittari. Se näytti heinäkuussa keskimäärin 35 celsiusastetta. Työvuoron aikana join kolmesta neljään litraa vettä ilman vessataukoja. Yövuorot olivat mukavan viileitä ja lämpötila laski 27 asteeseen.

Desman pyörähtämisnopeutta pystyi kuitenkin säätämään, ja työtehtävien alkaessa sujua minähän säädin. Päätin ottaa miehestä mittaa ja aloin tehdä työtä nopeammin ja nopeammin, lopulta noin 48 sekunnin pyörähdysnopeudella. (Nopeammin ei enää olisi voinut tehdä, sillä kumi ei olisi ehtinyt vulkanoitua ja tuotteet olisivat jääneet mittauksissa pehmeiksi.)

Totuus kuitenkin oli, että kyseisessä kilvassa ei otettu mittaa miehistä, vaan miehestä ja koneesta.

Eräässä iltavuorossa laitoin tuotteita pahvilaatikkoon niin kiireellä, että viimeistelykäsineeni kastuivat. Ja koska minun piti heti perään syöksyä repimään uusia tuotteita 180-asteisesta muotista, kosteat käsineeni alkoivat kiehua lämmönkestävien hanskojeni sisällä.

Muistan, kuinka kierros kierrokselta tunsin käsieni palavan, mutta mieleni ei antanut lupaa keskeyttää työntekoa. Sairaalareissuhan siitä lopulta tuli, mutta vasta vuoron jälkeen. Minulle oli muodostunut sormenpään kokoiset vesikellot jokaiseen sormeen.

Tein vuosien varrella myös paljon ylitöitä. Yhtenä kesänä tehtaalle oli ostettu tuhansia kiloja edullista kumia Venäjältä, ja se kaikki piti sekoittaa ja nauhoittaa tuotantoa varten. Ongelmana oli, ettei kenelläkään ollut aikaa tehdä työtä. Niinpä minä lupauduin projektiin.

Se oli useamman kuukauden homma, ja jatkui vielä kouluun palattuanikin, mutta tein sitä kesällä omien työvuorojeni lisänä. Tein seitsemänpäiväistä työviikkoa kuukauden putkeen. Viikolla 16-tuntisia päiviä, viikonloppuisin 8–12 tuntia taisi riittää. Vanhempanikin alkoivat kysellä, että onko tuo enää ihan terveellistä.

Eihän se sitä ollut, mutta olen aina pitänyt työnteosta, oli kyse sitten minkälaisesta työstä hyvänsä: puutyöt, rakennustyöt, siivoustyöt, myyntityöt, kesätyöt, talkootyöt, lehteeni liittyvät työt – pidin silloin ja pidän edelleen kaikesta työstä.

Nuoruuden työkokemukseni oli kuitenkin melko fyysistä, eivätkä työt pahemmin vaivanneet työajan ulkopuolella. Nautin itse asiassa kesätöistäni osittain juuri siksi, että saatoin koetella niissä fyysisiä rajojani ja jaksamistani, joille ei tuntunut olevan rajoja.

Monen kesän ajan heräsin ennen töihin lähtöä aamuneljältä lenkille, minkä jälkeen pyöräilin kuusi kilometriä töihin, tein työvuoroni, poljin takaisin kotiin ja painuin vintille pystyttämälleni kuntosalille.

Tästä lyhyt aasinsilta vielä lehtemme alkuvuosiin, jolloin olin perustamassa omaa yritystä. Ajattelin tuolloin yrittämisen olevan itselleni täydellinen työmuoto. Muistelin kesätyöaikojani ja kuvittelin itseni koneeksi, joka pystyy tekemään väsymättä töitä kellon ympäri – ajattelin, että voisin ahkeruudellani saavuttaa mitä tahansa!

Se oli osittain totta, mutta työn laatu ja luonne muuttuivat kuitenkin matkan varrella. Kenties jo Desma yritti kertoa minulle jotakin, mutta en nuoruuden tarmossani ymmärtänyt sitä viestiä.

Joka tapauksessa edessäni odotti opetus, jonka muistan koko loppuelämäni.