Alkuvuosien turpapeijaiset ja Jaakobin painit

Kimmon ja Klausin lähtiessä luomaan omia menestyksekkäitä uriaan, minä syvennyin perustamaamme Organisaatio-Sanomat-lehteen – oikeastaan huomaamattani täysipäiväisesti.

Työni oli käytännössä yhteistyökumppaneiden hankkimista, ilmoitusten myyntiä sekä painettujen lehtien tekoa. Yksi tärkeimmistä tehtävistäni oli yrittää taivutella yrityksiä luottamaan minuun sadan euron arvosta vuodessa. Olimme päättäneet kokeilla yhteistyötä maksullisena palveluna vuoden 2008 alusta alkaen.

Tarjosin siis yrityksille vuosimaksua vastaan palvelua, joka piti sisällään yritykseen liittyvän uutisen julkaisun jokaisessa vuoden aikana julkaisemassamme painetussa lehdessä.

Olimme siihen mennessä tehneet kaksi painettua lehteä, ja lupasin yrityksille, että tekisimme vuoden 2008 alusta alkaen kolme lehteä vuodessa. Lisäksi yritykset saisivat näkyvyyttä verkkosivuillamme.

Soitin ensi alkuun puheluita yrityksiin milloin mistäkin, käytännössä aina kun ympärilläni vain sattui olemaan rauhallinen tila. Soitin Business Factoryltä, kotoa, koulusta – mistä hyvänsä, kunhan oli arkipäivä ja kello sattui olemaan aamukahdeksan ja neljän välillä.

Alkuvuosina isäni soitti minulle arkipyhisin varmistaakseen minun olevan tietoinen siitä, että nyt on ihmisillä vapaapäivä. Ainakin kerran hän tavoitti minut toimistolta soittelemasta ihmisille pyhäpäivänä.

Myös opiskelun ja liiketoiminnan yhdistäminen asetti välillä haasteita. Muistan, kuinka tekosyiden avulla pyysin usein opettajilta lupaa poistua luokasta, jotta pystyin sitten soittamaan jollekin henkilölle lupaamanani ajankohtana.

Olin työskennellyt aikaisemmin puhelinneuvottelijana eläkevakuutusyrityksessä ja toiminut TeleFinlandin liittymäkauppiaana erilaisilla messuilla, eikä minulla siksi ollut erityisen suurta kynnystä olla yhteydessä tuntemattomiin ihmisiin.

Aloitin puhelun aina esittelemällä itseni, sitten jatkoin kertomalla asiani ja jos aihe kiinnosti, lähetin perään sähköpostia sekä näytelehden. Viikon päästä soitin perään ja tiedustelin, että miten on, voisimmeko aloittaa yhteistyön? Alkuun työtä helpotti se, että saatoin kertoa olevani opiskelija, minkä ansiosta osa luultavasti viitsi kuunnella minua hieman pidempään.

 

tuomas

Minä Organisaatio-Sanomien ensimmäisessä toimistossa Tampereen Hämeenkatu 25:ssä taittamassa syksyn 2008 lehteä. Kuten kuvasta näkyy, olin tehnyt jutun Tampereen Takon tehtaasta ja haastatellut juttuun tehtaan silloista johtajaa Jukka Kettusta.

 

Kaiken kaikkiaan yrittämiseni nousi vuoden 2008 aikana uudelle tasolle. Olin sinä kesänä viimeistä kertaa kesätöissä Teknikumilla, ja koska opintotukioikeuteni oli päättynyt toukokuussa, olin syyskuusta alkaen itse vastuussa siitä, mistä saisin jatkossa elantoni.

Olin siis jälleen ison päätöksen edessä, ja vaikka kuinka asioita vatvoin, en voinut jättää kesken sitä mihin olin ryhtynyt. Muuten kaikki siihen mennessä tehty työ olisi valunut hukkaan, ja jossiteltavaa olisi jäänyt yksinkertaisesti liikaa.

Laitoin opinnot tauolle, muutin Vaasasta Tampereelle, vuokrasin Hämeenkadulta toimistohuoneen 290 eurolla kuussa, laajensin lehden levikkiä ja aloin tehdä päivittäin toistasataa puhelua. Kaikkiin soittoyrityksiini ei tietystikään vastattu, mutta noin 20-40 ihmisen kanssa keskustelin päivittäin.

Kuten moni tietää, myyntityö ei ole lasten leikkiä, ja kun puhuu päivät läpeensä puhelimessa tuntemattomien kanssa, kuulee kaikenlaista. Aiemmista myyntikokemuksistani tilanne erosi nyt oleellisesti siten, että tällä kertaa en ollut tarjoamassa muiden palveluita, vaan sain jokaisella yhteydenotolla palautetta omasta ideastani.

Alkoi armoton (henkinen) turpaan saanti yhtä monta kertaa päivässä kuin puhelimeen tartuin, minkä johdosta kyseenalaistin ideaani koko ajan. Ja juuri, kun olin päättämässä, että eiköhän tämä herkku saa jo riittää, joku innostui yhteistyöehdotuksestani. Silloin lämmin hyvänolontunne valtasi mielen, ja ajattelin: Ehkä tämä sittenkin voisi onnistua! …kunnes tein seuraavan yhteydenoton ja turpapeijaiset saivat jatkoa.

Kierrettä kesti useamman vuoden ajan ja sitä voisi hyvin kuvailla vapaaehtoiseksi psykologiseksi kidutukseksi.

Opin nopeasti ymmärtämään, että yhteistyötä ei tehdä yritysten kanssa, vaan nimenomaan ihmisten kanssa – ei yrityksillä ole mielipiteitä tai ajatuksia. Ja vaikka yritys olisi kuinka suuri tahansa, niin yhden ainoan henkilön vaihtuminen kyseisessä organisaatiossa saattaa käynnistää tai päättää yhteistyön sillä samalla hetkellä.

Osa ihmisistä suhtautuu ehdotuksiisi objektiivisesti: ”Mitä hyötyä tästä on edustamalleni yritykselle?” Osa puolestaan pohtii, mitä hyötyä tästä on heille itselleen? Osa arvioi sinua, osa palvelua, osa hintaa, osa laatua, jotkut eivät vaivaudu pohtimaan mitään. Jotkut ovat insinöörejä, toiset konepajayrittäjiä, kolmannet viestinnän tai markkinoinnin ammattilaisia, ja neljännet saattoivat olla sitten jo jotain näiden väliltä.

Kun soittelee useamman vuoden ajan toistasataa puhelua päivittäin, tulee puheluissa väistämättä vastaan koko liike-elämän kirjo ja hyvä otanta koko Suomea.

Olen neuvotellut humalaisen toimitusjohtajan kanssa, minkä jälkeen seuraavana päivänä sihteeri on soittanut ja pahoitellut, että toimitusjohtaja ei ollut eilen aivan päätösvaltaisessa kunnossa. Minua on uhkailtu ja toisaalta työtarjouksia on sadellut.

Yksi ehkä parhaista kommenteista vuosien varrelta on se, kun kerroin eräälle toimitusjohtajalle palvelumme hinnan ja hän totesi: ”Meillä ostetaan pullaa suuremmalla rahalla vuodessa kuin teidän palvelut maksavat.” Se oli hauska vertaus ja piti luultavasti myös paikkansa.

Maailma, johon ajauduin melko nuorena, osoittautui kouluksi, jonka arvoa on vaikea yrittää selittää tai mitata.

Mainokset

Mitä jos tämä ei tästä tämän paremmaksi muutu?

Viime viikolla Vaasassa vieraillessani mieleeni tuli eräs muisto, joka kuvastanee monessakin mielessä hyvin Industrial Primen alkuaikojen tekemistä.

Muisto sijoittuu alkuvuoteen 2008, jolloin olin sopinut haastattelun SOP-Metalin myynti- ja markkinointijohtaja Timo Ojalan kanssa.

Vaikka viime perjantaina en ollutkaan sopinut tapaamista Timon kanssa, minua odotti SOP-Metalin ovesta sisään astuttuani déjà-vu: Timo istui toimitusjohtajan huoneessa palaveeraamassa.

Se, että Timo istui pöydässä juttelemassa toimitusjohtajan kanssa, ei sinänsä ollut erikoinen näky, mutta tilanne laukaisi käyntiin pääni sisällä filminauhan, joka johti pikakelauksella suoraan Industrial Primen alkuvuosiin.

Kun istuin tapaamisen jälkeen takaisin autooni, muistin, kuinka SOP-Metalissa ensimmäisen kerran yhdeksän vuotta sitten vieraillessani en ollut liikkeellä autolla, vaan olin suunnitellut tekeväni matkan pyörällä.

Asuin silloin kerrostalossa Vaasan rautatieaseman sillan kulmassa, mistä matkaa SOP-Metalille on reilut kymmenen kilometriä.

Polkupyörästäni oli kuitenkin kumi puhki, joten olin varautunut ottamaan käyttöön varasuunnitelman: tyttöystäväni vaaleanpunaisen Crescentin. Haastattelua edeltävänä aamuna koin järkytyksen: Crescent oli varastettu! Haastattelu oli sovittu iltapäiväksi, ja muistan kuinka aloin panikoiden miettiä varasuunnitelmalle varasuunnitelmaa.

Bussilla? No joo. Vaasan julkinen liikenne oli verrattavissa Tampereen lentoyhteyksiin: meneehän niitä, mutta ei sinne tai silloin kuin itse olisit menossa. Ehkä taksilla? Muuten hyvä ajatus, mutta kyyti olisi kasvattanut tekeillä olleen lehden budjettia ainakin 30 eurolla!

Päädyin tulostamaan kartan ja kävelemään Vaasan Runsoriin. Oli tammikuu ja loskakeli. Jalkani olivat läpimärät, kun pääsin perille.

Muistan, että haastattelu oli iltapäivästä, sillä Timo oli haastattelun päätteeksi lähdössä töistä kotiin, ja hän sattui kysymään ystävällisesti, josko kaipaisin kyytiä keskustaan tai jonnekin muualle. ”En tarvitse. Homma on hoidossa!” vastasin.

Kun viisi sekuntia myöhemmin tajusin, mistä olin kieltäytynyt, pääni sisällä alkoi järjetön katumus! Koska en enää kehdannut muuttaa mieltäni, kävelin takaisin keskustaan seuranani vain Vanhan Vaasan nähtävyydet, sillä vielä menin ja eksyinkin matkalla.

Tämä ja lukuisat muut extreme-haastattelureissut muistuivat mieleeni, kun ajelin viime viikolla tuota samaista lähes kymmenen vuotta sitten taittamaani kävelyreittiä autolla.

Koska painetuissa lehdissä budjetit olivat joka kerta hyvin tarkalla, yritin aina tehdä haastattelumatkat mahdollisimman kustannustehokkaasti ja käytin paljon polkupyörää. Hankin itse asiassa ensimmäisen oman autoni vasta 30-vuotiaana. Jos minulla oli haastattelu vaikkapa Helsingissä, kuten usein oli, kuljin aina julkisilla niin pitkälle kuin suinkin pääsin ja kävelin loppumatkan.

Vain jos olin sopinut haastattelun johonkin niin syrjäiseen paikkaan, ettei sinne millään muulla keinolla päässyt, lainasin vanhemmiltani autoa. Sekin piti aina hakea julkisiin turvautuen Vammalasta asti ja käydä lopuksi vielä palauttamassa.

Ensimmäisen kolmen vuoden aikana en saanut ponnisteluistani minkäänlaista palkkaa ja haastattelumatkat olivat tuohon aikaan melko raskaita. Ei sillä, että palkka olisi asiaa helpottanut, mutta motivaatio oli kuitenkin aina jostain löydettävä.

Välillä se vaatikin melkoista itsetutkiskelua, ja aina se sai minut kysymään itseltäni sen saman kysymyksen, jonka itseasiassa myös Jack Nicholsonin esittämä roolihahmo Melvin Udall esittää väsyneille psykiatripoliklinikan potilaille Elämä on ihanaa -elokuvassa: What if this is as good as it gets?

Kun urakka tuntui mahdottomalta ja olin väsynyt, asetin aina seuraavan etapin suoraan nenäni eteen ja sanoin itselleni: ”Jokainen askel, jonka nyt otat (tässä vesisateessa), jokainen haastattelu, jonka saatat hyvällä asenteella loppuun asti, jokainen lehti, jonka teet paremmin kuin edellisen, vie sinua kohti päämäärääsi, eikä kukaan voi sitä estää – ei kukaan muu kuin sinä itse!”

sop-metal

Tältä näytti vuonna 2008 helmikuussa julkaisemamme juttu SOP-Metalista 🙂