Industrial PRIME, osa l

Minusta on aina tuntunut siltä, että tämä lehtihomma on ollut oma henkilökohtainen vuoreni, joka minun olisi kiivettävä ylös asti, jos siitä todella haluan vapaaksi. Siksi varmaankin olen ollut valmis jatkamaan matkaa jopa terveyteni ja ihmissuhteideni kustannuksella – joidenkin mielestä kenties liiankin pitkälle.

Niinpä ajatusteni kirkastuminen uuden kansainvälisen julkaisun perustamisesta toi toivoa jäljellä olevaan matkaan. Tuntui kuin olisin työntänyt pääni ensi kertaa pilvirajan yläpuolelle vuosikymmenen tarpomisen jälkeen ja viimein nähnyt loputtomalta tuntuneen vuoren huipun. Se antoi voimaa uuden idean toteuttamiselle, mutta ennen kaikkea se antoi uskoa siihen, että tälläkin vuorella on huippunsa.

Pohdiskelin uutta ideaani päivittäin juoksulenkeilläni keväällä 2014. Päässäni pyörivät suuret näyteikkunamaiset artikkelit, joihin haastattelisimme eri alojen huippuasiantuntijoita ympäri maailman – kerronta olisi mukaansatempaava ja inspiroivaa. Mietin haastatteluja, joita voisimme tehdä ja henkilöitä joita voisimme niihin haastatella. Näin mielessäni valmiita tarinoita kuvineen ja otsikoineen.

Vaikka sain melko nopeasti jäsenneltyä valmiiksi vision uudesta kansainvälisestä julkaisustamme, sillä ei kuitenkaan ollut vielä nimeä, ja olin tehnyt itselleni selväksi, etten etenisi asian kanssa ennen kuin olisin sen keksinyt.

Halusin nimen olevan mahtipontisesti huippuosaamista kuvaava ja sellainen, joka ei kuulostaisi lehdeltä. Lisäksi nimen olisi pystyttävä vastaamaan viestiltään odotuksiini sivuston visuaalisuuden sekä sinne tuottamamme sisällön suhteen.

Industrial PRIME -nimi osui suuhuni täysin sattumalta ollessani lenkillä. Ymmärsin heti kyseisen nimen pitävän sisällään kaiken sen, mistä koko julkaisussa mielestäni oli kyse. Lopulta nimi Industrial PRIME loi standardin kaikelle tekemisellemme.

Jossain vaiheessa huomasimme ajattelevamme julkaisun kehittämistä pitkälti sen nimen kautta, ja monesti jouduimme toteamaan: ”Ei, tämä ei ole vielä riittävän hyvä Industrial PRIME -nimen yhteyteen.” Industrial PRIMEstä muodostui siis meille käsite ja se nosti tekemisemme tasoa jatkuvasti.

Olin ehkä jossakin mielessä hieman viisastunut Organisaatio-Sanomien perustamisajoista, kun viimein kesällä 2014 päätin edetä kansainvälisen julkaisun kanssa. En nimittäin tällä kertaa edes yrittänyt selittää muille etukäteen, mitä suunnittelin. En lähipiirilleni, en kavereilleni, enkä edes yhteistyökumppaneillemme. Tämä ei johtunut siitä, että olisin epäillyt onnistumistamme – en vain välittänyt kuunnella sivusta huutelijoiden kaiken maailman syitä sille, miksi heidän mielestä epäonnistuisimme. Työtä oli paljon ja halusin yksinkertaisesti keskittyä siihen täysillä.

Kun julkaisun nimi ja konsepti olivat minulle kristallinkirkkaita, tartuin puhelimeen ja soitin jälleen kerran Kimmolle. Olimme kyllä vuosien varrella ennenkin puhuneet kansainvälisen julkaisun toteuttamisesta, mutta se oli aina ollut hyvin pintapuolista ja keskustelut olivat usein päättynyt siihen, että Kimmo toteaa: ”Tehdään sitten, kun tiedät, mitä tehdään.”

Tällä kertaa minulla oli esittää ideoita nimestä lähtien. Esittelin luonnoksia verkkosivusta ja olin tehnyt jopa luonnoksen logosta valmiiksi!

Kimmo piti ajatuksestani, että tekisimme kaiken niin isosti ja näyttävästi, ettei kenellekään tulisi edes mieleen, että julkaisumme olisi Suomesta. Kimmo piti jopa tekemästäni logosta, joten se päätyi lähes sellaisenaan Industrial PRIMEn verkkosivuille.

Se, että meillä oli julkaisun nimi ja logo heti projektin alussa tiedossa, edesauttoi itse asiassa projektin etenemistä suuresti. Lisäksi, kuten jo mainitsinkin, niillä oli merkittävä vaikutus koko lopputulokseen: Industrial PRIME -nimi yksinkertaisesti vaati meitä tekemään parempaa jälkeä.

Kuvailin Kimmolle taukoamatta spektaakkelimaista sivustoa, jossa komeilisi koko ruudun kokoisena yritysjohtajien ja asiantuntijoiden profiili- ja asiantuntijahaastatteluja ympäri maailman. Painotin, että julkaisumme pitäisi olla visuaalisesti ällistyttävän näyttävän ja arvokkaan oloinen, mutta samalla sen pitäisi tarjota niin mieltä rauhoittava kokemus, että lukija lukisi meidän julkaisuamme mieluummin kuin kirjaa.

Kimmo todella innostui Industrial PRIMEstä ja korosti sen toteuttamisessa voimakkaasti responsiivisuuden tuomia mahdollisuuksia – hän halusi kokemuksen olevan kuvailemani mukainen, käytti lukija mikä laitetta tahansa. Tämän varmistaakseen Kimmo muun muassa testasi ja varmisti Industrial PRIMEn toimivuuden kymmenillä eri näytöillä ennen sen julkaisua.

 

Kimmon laitetestailua loppuvuodesta 2014 🙂

 

Aloimme tehdä Industrial PRIME -julkaisua elokuussa 2014 ja saimme sen valmiiksi käytännössä päivää ennen sen julkaisua, joka oli 12.1.2015.

Olen aiemmin kirjoittanut työmetodeistamme suomenkielisen verkkojulkaisumme uudistamisen yhteydessä, enkä siksi tällä kertaa mene tämän syvemmälle itse julkaisun tekniseen toteutukseen tai sen yksityiskohtaiseen suunnitteluun.

Todettakoon kuitenkin suurimman eron olleen se, että emme olleet koskaan aiemmin toteuttaneet verkkosivuja responsiivisella tekniikalla. Kimmo siis joutui opettelemaan koko koodausmenetelmän käytännössä tyhjästä työtä tehdessämme. Lisäksi odotuksemme julkaisun suhteen olivat valtaisat ja sitä myöden myös paineet onnistua.

Rehellisesti sanottuna: Industrial PRIMEn tekeminen oli haastavampaa kuin mikään muu mitä olimme siihen mennessä tai edes sen jälkeen tehneet.

Kohti viimeistä etappia

Painetun lehden julkaisemisen lopetettuamme Organisaatio-Sanomien toiminnassa alkoi uusi aikakausi. Kaikki piti rakentaa uudelleen palvelukonseptista ja verkkojulkaisusta lähtien. Lisäksi sen kaiken piti tapahtua melko nopeasti, sillä en halunnut, että jo olemassa olevat yhteistyökumppanimme missään kohtaa kokisivat palvelumme tason tai laadun alenemista.

Niinpä päätin keväällä 2013 palkata täysipäiväisen toimittajan tuottamaan aktiivisesti sisältöä verkkojulkaisuumme. Satuimme löytämään kertaheitolla kaikin puolin hyvän ja tunnollisen työntekijän, joka sai vakituisen työsuhteen palveluksessamme.

Samaan aikaan aloimme Kimmon kanssa kehittää verkkojulkaisuamme voimakkaasti, sillä verkkojulkaisu oli nyt kaikki, mitä olimme. Saimme uudistuksen valmiiksi vuoden 2014 alussa. Lisäksi teimme mobiiliapplikaatioita sekä panostimme sosiaaliseen mediaan ja uutiskirjeisiimme.

Nokkelimmat saivartelivat alkuun, että nythän teillä menee hyvin, kun teillä ei ole enää painetun lehden kustannuksia. Totuushan oli se, että meiltä lähti painetun lehden mukana 60 000 euroa kuluja vuodessa. Samalla lähti kuitenkin myös 60 000 euroa ilmoitusmyynnistä saatuja tuloja.

Lopulta ainoa muuttunut asia oli se, että meillä oli uusi ulkopuolinen työntekijä, josta syntyi 50 000 euron kulut vuodessa.

Koska painettua lehteä ei enää ollut, minulle jäi onneksi enemmän aikaa etsiä uusia yhteistyökumppaneita ja neuvotella parempia yhteistyösopimuksia jo olemassa olevien kumppaneiden kanssa.

Ostin tuolloin myös elämäni ensimmäisen oman auton ja aloin kiertää asiakkailla niin paljon kuin suinkin sain tapaamisia sovittua. Esittelin uudistunutta toimintaamme ja samalla yritin perustella mahdollisia tulevia uudistuksiamme.

Saamaan aikaan minun oli pyrittävä olemaan mahdollisimman paljon toimistolla uuden työntekijämme tukena ja ohjaamassa toimituksellista sisältöämme.

Jossain vaiheessa aloin kiinnittää huomiota siihen, kuinka siirryttyämme puhtaasti verkkojulkaisuksi julkaisukäytäntöihimme oli alkanut tarttua klikkijournalismille ominaisia piirteitä. Huomasin, että referoimme tiedotteita ja kilpailimme uutisten julkaisunopeudessa talouslehtien kanssa, vaikkei se ollut todellisuudessa sitä mitä halusin tehdä.

Ilmiö oli oma vikani ja johtui varmaankin osittain siitä, että etsimme verkkojulkaisuna vielä todellista identiteettiämme.

Tiesin kuitenkin, että halusin viedä verkkojulkaisumme sisältöä takaisin painetun lehtemme aikaiseen tarinanomaiseen kerrontatyyliin, jossa kerronnan rooli korostuu ja kokonaisuuden rakentumiseen kiinnitettään enemmän huomiota.

Keskustellessani asiasta asiakkaidemme kanssa sain vahvistusta näkemykselleni siitä, että tällä tavoin voisimme luoda lisäarvoa yhteistyökumppaneillemme ja kenties etulyöntiasemaa kilpailijoihimme nähden.

Lopulta kevään 2014 aikana visioin itsekseni vielä yhden askeleen pidemmälle: mitä jos pystyisimme tuottamaan yhteistyöyrityksistämme yksilöllistä sisältöä JA kykenisimme samalla vastaamaan niiden kansainvälisiin viestintä- ja markkinointitarpeisiin. Moni yhteistyökumppaneistammehan oli jo valmiiksi vientipainotteisia teollisuusyrityksiä.

Yllättäen huomasin suunnittelevani juuri sitä, mitä olin noin kymmenen vuotta aikaisemmin piirrellyt urakkatyöilmoituksen takapuolelle Teknikumin alkuvalmistusosaston työpisteellä – lehtivisioni viimeistä etappia.

Liikunnan ja työn positiivinen noidankehä

Tämä on taas tällainen hieman erilainen kirjoitus, mutta ehkä saan jollakin tavalla myös tämän liitettyä blogin kontekstiin – yrittämiseen ja miksei työelämään yleensä.

Vuosien varrella ihmiset ovat silloin tällöin ottaneet puheeksi liikunnallisuuteni. Monesti ihmiset saattavat minut ensi kertaa tavatessaan udella, mitä teen kuntoni eteen ja kuinka paljon.

Vastaus on nopeasti annettu: käyn kuntosalilla ja lenkillä lähes joka päivä. Mutta huomattavasti oleellisempi kysymys mielestäni on se, miksi liikun, ja siihen ajattelin nyt myös vastata.

Ennen kuin huokaisette, että taas yksi fitnessiin hurahtanut alkaa saarnata elämäntapaansa, totean, että olen lenkkeillyt ja nostellut painoja säännöllisesti kohta 20 vuotta. Mistään satunaisesta kesä-dieetistä ei siis kohdallani ole kyse.

Joka tapauksessa, viime vuosina olen havainnut ihan yrityksemme tavoitteita tukevia syitä nostella painoja ja käydä lenkillä.

Perustyöni on pitkälti kirjoittamista, lukemista, miettimistä, myymistä, tarjousten laatimista, ihmisten haastattelemista ja kuvaamista. Monesti teen myös monia näistä yhtä aikaa tai vähintäänkin joudun hyppäämään asiasta toiseen ja takaisin monta kertaa päivässä, mikä tavallaan jättää aina ”toimintoja” päälle aivoissani.

Julkaisumme tuottaminen voi siis välillä olla melko uuvuttavaa hommaa (kuten tietysti moni muukin työ), ja aivot käyvät kovilla kierroksilla vielä päivän päätyttyäkin.

Olen kuitenkin huomannut painojen nostelun auttavan tehokkaasti nimenomaan ajatustyön katkaisemisessa ja edistävän näin aivojen levonsaantia sekä sitä kautta niiden palautumista.

Nyt nokkelimmat nauravat, että sellaisiahan ne kuntosalityypit ovat, aivotoiminta pysähtynyttä, mutta joka tapauksessa jo 30–45 minuutin intensiivinen painojen nostelu saa minun kohdallani aikaan vastaavan olotilan kuin jos olisin nukkunut kahdeksan tunnin yöunet – tuntuu oikeastaan siltä kuin uusi päivä olisi alkanut.

Käytännössä siis annan päivän tehottomimmasta ja aikaansaamattomimmasta ajastani pienen hetken kuntosaliharrastukselleni ja parannan sillä loppupäiväni laatua.

Pystyn nauttimaan vapaa-ajastani täysin TAI, jos minulla on poikkeuksellisen paljon töitä, voin tehdä vielä ”iltavuoron” päälle ja työ on silti tehokasta! Tässä siis syy sille, miksi pyrin nostelemaan painoja joka arkipäivä heti työpäivän jatkeena.

Toisaalta pidän myös lenkkeilystä, mutta sen vaikutus on hieman erilainen. Esimerkiksi Industrial Prime -nimi ja koko englanninkielisen julkaisun konsepti syntyi Tampereen Kaupin pururadalla. Samoin lähes kaikki isojen Insight-artikkeliemme aiheet olen keksinyt juoksulenkillä.

Toisin sanoen voimakas ponnistelu painojen kanssa purkaa aivojeni yliaktiivisuutta, joka vähitellen johtaisi väsymykseen, pitkällä aikavälillä saamattomuuteen ja stressiin sekä lopulta kenties pahimmassa tapauksessa burn-outiin. Ulkoilmassa juokseminen puolestaan voimistaa selvästikin luovaa ajattelukykyäni, jolloin saan kaikenlaisia uusia ideoita.

Olen myös havainnut viime vuosien aikana yhteneväisyyden oman fyysisen kuntoni sekä tavoitteideni saavuttamisen välillä. Kaiken edellä sanotun valossa tämä on varsin loogista.

Kyseessä on siis myönteinen noidankehä. Mitä enemmän teen töitä, sitä enemmän minun pitää harrastaa liikuntaa ja samalla kuntoni kehittyy. Toisaalta mitä enemmän liikun, sitä enemmän kykenen tekemään töitä ja etenen työlleni asettamissani tavoitteissa.

Jos siis joku kysyy, miksi olen hyvässä kunnossa, vastaan: koska teen paljon töitä. Ja toisaalta jos joku kysyy, miten selviän kaikista töistäni, vastaus kuuluu: koska harrastan paljon liikuntaa.

Työni siis ajaa minua parempaan kuntoon ja liikuntaharrastukseni vievät minua kohti työssäni asettamiani päämääriä.

Monesti syyksi liikunnattomuudelle kuulee ajan puutteen, mutta itse näen asian siten, että antaessani yhden väsyneen tunnin pois saan kuusi tehokasta tilalle. Minun näkökulmastani siis liikunta tuo aikaa eikä vie sitä.

Voin vilpittömästi sanoa, että päivittäinen kuntoiluni on ollut avainasemassa myös Industrial Primen kehittämisessä ja sen aikaisessa toiminnassamme. Liikunnan avulla olen pystynyt puristamaan itsestäni vielä enemmän irti ja olen kyennyt hallitsemaan paineitani.

Lisäksi täytyy vielä lopuksi mainita, että pidän eritoten kuntoharjoitteluun liittyvästä lainalaisuudesta, jossa tavoitteesi välissä on vain ja ainoastaan kova työ ja lopulta aina saa mitä ansaitsee. Ja toisaalta, vaikka sinulla olisi kaikki maailman raha ja valta, kukaan ei voi oikaista maaliin, kukaan muu ei voi tehdä toistoja tai juosta kilometrejä puolestasi – ne täytyy jokaisen tehdä aina itse.

Painetun lehden lopettaminen

Yllättävää tai ei, olimme puhuneet painetun lehden lakkauttamisesta tasaisin väliajoin jo keväästä 2009 lähtien.

Siihen oli parikin syytä. Ensinnäkin painetun lehden tekeminen oli äärimmäisen raskasta resursseihimme nähden. Toisekseen sen hyötyjä oli vaikea mitata ja siten myös perustella asiakkaille ja yhteistyökumppaneille.

Painavin syy oli kuitenkin se, että digitaalisuus kehittyi tasaisen varmaa vauhtia ja olimme siitä äärimmäisen tietoisia. Meille kyse oli siis aina enemminkin siitä, osaisimmeko ajoittaa painetun lehden lopettamisen parhaaseen mahdolliseen ajankohtaan.

Halusin painetusta lehdestä eroon jo melko varhaisessa vaiheessa sen valtavan työtaakan lisäksi ehkä siksi, että lehteä olisi pitänyt kehittää kohtuuttoman paljon, jotta se olisi vastannut odotuksiani. Samaan aikaan alan kehitystrendi oli täysin päinvastainen.

Olisi siis ollut järjetöntä kuluttaa resursseja ja paisuttaa yrityksen kulurakennetta panostamalla kehitykseen, joka oli toimialalla selvästi laskeva suunta, varsinkin kun oli päivänselvää, missä alan tulevaisuus oli.

Vaikka minulla on aina ollut riittävästi päätäntävaltaa tehdäkseni päätöksiä yrityksessämme yksin, olen silti pitänyt periaatteena, että vähintään jommankumman, Kimmon tai Klausin, on oltava samaa mieltä suunnitelmistani. Tällä viimeisellä kerralla, kun otin painetun lehden lopettamisen puheeksi Kimmon ja Klausin kanssa, olin kuitenkin tehnyt päätöksen mielessäni valmiiksi.

Se johtui yksinkertaisesti siitä, että olin jälleen palamassa loppuun. Olin jo useamman vuoden ajan polttanut kynttilää molemmista päistä ja halusin vain eroon painetun lehden työtaakasta. (En siis voi ottaa varsinaista kunniaa siitä, että olisin muka tiennyt täydellisen ajankohdan lehden lopettamiselle, koska totuus oli, että sinnittelin painetun lehden kanssa niin pitkään kuin vain pystyin.)

Pohdin asiaa mielessäni kahdella tavalla: Totesin, että jos laittaisin edes puolet painetun lehden tekemiseen käyttämästäni energiasta verkkojulkaisuumme, vaihdos luultavasti onnistuisi. Toisaalta, jos vaihdos epäonnistuisi ja yritys kaatuisi, olin siihenkin valmis. En vain voinut kuvitella enää yhtä ainoata lisävuotta painetun lehden kanssa.

Toisaalta yritys kaatuisi siinä joka tapauksessa, jos minua alettaisiin kuskata jalat edellä, joten päätös oli minulle henkilökohtaisesti lopulta melko helppo.

Niinpä otin painetun lehden lopettamisen yhtiökokouksen asialistalle keväällä 2013. Klaus ei uskonut hetken olevan vielä oikea, mutta Kimmo sattui olemaan kanssani samaa mieltä – hän taisi itse asiassa olla meistä ainoa, joka todella uskoi tai jopa tiesi ajan olevan otollinen.

Olimme siis keskustelleet painetun lehden lopettamisesta jo noin neljän vuoden ajan, kunnes lopulta kuuden ”vuosikerran” ja 25 julkaistun lehden jälkeen toteutimme sen syksyllä 2013.

Koska teimme toiminnassamme melko radikaalin käännöksen eikä Klaus puheenjohtajana täysin uskonut suunnitelmaamme, päätin ottaa koko hallitusvastuun uudesta strategiastamme. Siirryin yhtiömme puheenjohtajaksi ja samalla myös ainoaksi hallituksen jäseneksi.

Kimmolla oli jo tuolloin lähes vuosikymmenen mittainen ura takana Nokialla, ja mitä tuli digitalisaatioon, ohjelmistoihin ja laitekehitykseen, hän oli ajan hermolla. Hän puhui minulle usein trendeistä, jotka vuotta myöhemmin huomasin tulleen valtavirtaa.

Kimmon rooli toiminnassamme nousi siis verkkostrategiamme myötä uudelleen avainasemaan. Verkkojulkaisumme kehittämisestä muodostui meille jatkuva prosessi. Käytännössä, kun yksi asia oli saatu päätökseen, sitä alettiin jo kehittää uudestaan – uusia visioita syntyi jatkuvalla tahdilla.

 

Unelman varjopuolet

Olen yrittänyt olla paitsi liioittelematta, myös vähättelemättä asioita, joita lehtemme historiaan liittyy. Niinpä ei ole mikään salaisuus, että sekä omani sekä yrityksen tilanne ovat joskus olleet melko kriittiset.

Organisaatio-Sanomat oli vuodet 2008–2010 tilanteessa, jossa sitä piti pitää pystyssä kaksin käsin ja yötä päivää, koska muuten se olisi kaatunut. Tuohon aikaan meillä oli vain yhdenlaisia palavereita: kriisipalavereita.

Osittain syy oli ajassa, se ei ollut erityisen otollinen. Sain idean lehden perustamiselle talouden nousukauden huippuvuosina, mutta heti kun olin päättänyt jättäytyä lehden varaan, alkoi juuri sopivasti maailmanlaajuinen taantuma.

Kaikki kauppa tyrehtyi alasta riippumatta vain muutaman viikon aikana. Tilanteen heikkous vielä korostui aloilla, jotka elivät yritysten viestintä- ja markkinointibudjeteista.

Tiedostin asian, mutta en silloin erityisemmin voivotellut lamaa, vaan käytin kaiken energiani löytääkseni yrityksiä, joilla oli edelleen edes vähäistä halua mainostaa ja tehdä viestintää. Toisaalta syy siihen, miksi en varsinaisesti syyttänyt lamaa vaikeuksistani johtui varmaankin siitä, etten tiennyt paremmasta – en ollut toiminut yrittäjänä muunlaisena aikana.

Positiivista lama-aikaan osuneessa aloituksessa oli siis kenties se, että sen jälkeen kaikki onkin tuntunut melko leppoisalta.

Samoihin aikoihin olin päättänyt laittaa opinnot tauolle ja nojata yritykseeni, johon juuri kukaan ei uskonut. Haastattelin aikoinaan Negative-solisti Jonne Aaronia lehteemme, ja hän kertoi haastattelussa lyöneensä elämästään vetoa, että onnistuu musiikin saralla. Minä tein saman lehteni kanssa.

Olen elättänyt itseni yrittäjänä elokuusta 2008 alkaen. Ensimmäiset kolme vuotta palkkani oli 1200 euroa kuussa, mistä jäi verojen jälkeen käteen 1050 euroa.

Kuten kuvitella saattaa, vaatimukseni arjen suhteen eivät tuohon aikaan olleet erityisen korkealla. Toisaalta en olisi ehtinyt edes käyttää rahaa juuri enempää, sillä kaikki aikani kului lehtien tekoon ja yrityksen asioiden hoitamiseen.

Koin kuitenkin jonkinlaista henkistä kärsimystä esimerkiksi ruokakaupassa. Tuntui pahalta, kun ei voinut tuntea vapautta ostaa haluamiaan tuotteita, ei aina edes niitä peruselintarvikkeita.

Eräs ystäväni muistelee välillä huvittuneena, kuinka saatoin tuohon aikaan tarttua johonkin kaupan hyllyltä ja pidellä sitä hetken käsissäni, saatoin ehkä käyttää sitä jopa korissanikin, kunnes lopulta laitoin tuotteen taikaisin hyllyyn. Sain mielihyvää siitä, että saatoin pidellä tuotetta edes hetken kädessäni ja kuvitella, että voisin muka ostaa sen. 🙂

Olen monesti sanonut, etten ole koskaan antanut taloudellisten asioiden ohjata lehtemme periaatteellista suuntaa. Muistan kuitenkin tehneeni yrittäjäurallani yhden henkilökohtaisen rahaan liittyvän tavoitteen. Se oli, että jonakin päivänä halusin voida ostaa ruokakaupasta mitä haluan!

Vaikka saattaa tuntua, että tavoitteeni kieli ehkä enemmän taloudellisen ahdingon aiheuttamasta mielentilastani kuin todellisista vaurastumiseen liittyvistä päämääristäni, niin olen huomannut kyseisen päämäärän olevan aivan riittävä vielä tänäkin päivänä.

Muistelenkin nykyään menneitä melko humoristiseen sävyyn, mikä saattaa hieman sumentaa tilanteiden todellista laitaa.  Kuten jo kirjoituksessani Desman opetus viittasinkin, sain aikoinani oppia asioita vaikeimman kautta ja todella tuta, mitä ”herkkua” elämä yrittäjänä voi olla.

Taloudellinen epävarmuus (sekä yrityksen että henkilökohtainen), käsittämättömät työmäärät, paineet onnistua, jatkuvat deadlinet, opintojen jääminen kesken sekä mitättömiltä tuntuvat mahdollisuudet onnistua tai edes parantaa tilannetta johtivat vuosia kestäneeseen yhtäjaksoiseen stressitilaan, jota ei enää lopulta edes tunnistanut stressiksi, koska se oli normaali jokapäiväinen olotilani.

Onneksi tilanne alkoi helpottaa loppuvuodesta 2011 ja sain hoidettua myös opintoni loppuun. Silloin alkoi tuntua, että toimintaa olisi mahdollista kenties jopa kehittää. Niinpä aloimme Kimmon kanssa vähitellen panostaa enemmän ja enemmän verkkojulkaisuumme.

Vuodet 2008–2013: Toiminnan levittäminen ja sen kehittäminen

Yksi asia, jonka koen tehneeni heti alussa oikein, oli valita riittävän suuri päämäärä toteutettavaksi. Visio oli niin suuri, että ymmärsin heti, että se pitäisi toteuttaa osissa askel kerrallaan.

Painettua lehteä tehdessämme minulla oli käytännössä kaksi prioriteettia: lehden levikin tuli kasvaa ja seuraavan lehden oli oltava kaikin puolin edeltäjäänsä parempi ja näyttävämpi.

Ensimmäinen lehtemme painettiin tuhannen kappaleen painoksena. Syksyllä 2007 kasvatimme painosta 2.000:een ja heti vuodenvaihteen jälkeen 4.000:een, jolloin lehteä jaettiin koko Vaasan seudulle.

Syksyllä 2008 onnistuin saamaan lehden pääartikkeleiksi peritamperelaiset haastateltavat: Takon kartonkitehtaan silloisen johtajan Jukka Kettusen sekä juuri yrittäjäksi ryhtyneen Raimo ”Raipe” Helmisen.

Kyseisten herrojen avulla aloin etsiä yhteistyökumppaneita myös Pirkanmaalta, sillä halusin laajentaa lehden jakelun myös Tampereen seudun yrityksiin. Painos nousi tuolloin jo 16.000 kappaleeseen.

Se oli ehkä hyvä alku, mutta ei kuitenkaan sitä mitä tavoittelin. Minulla oli kiire kasvattaa lehden levikkiä, joten heti seuraava lehti, joka julkaistiin vuoden 2009 alussa, ulotettiin myös Pohjanmaalle, Etelä-Pohjanmaalle, Pirkanmaalle sekä Keski-Suomeen. Lehtemme painos nousi tuolla kerralla huippuunsa, 32.000 kappaleeseen.

Lehteä jaettiin osoitteettomana jakeluna Postin toimesta. Osoitteeton jakelu tarkoitti käytännössä sitä, että posti jakoi lehden viiden arkipäivän kuluessa postiin jättämisestä kaikkiin alueen yrityksiin ilman yrityksen tai henkilön nimeä.

Osoitteeton jakelu oli edullisempi kuin osoitteellinen jakelu, se maksoi noin 0,17 euroa per lehti, kun osoitteellisessa (Press M) jakelussa hinta oli 0,32 euron luokkaa lehdeltä. Ongelmana osoitteettomassa jakelussa oli se, että lehti ei mennyt kenenkään tietyn henkilön pöydälle tietyissä yrityksissä, vaan sitä jaettiin maakunnissa kukkakauppoja myöten. Osoitteellisessa jakelussa suurimmaksi ongelmaksi muodostui puolestaan se, että se vaati osoitteiston, joka oli hyvin kallis.

Halusin kuitenkin nimenomaan päästä julkaisemaan valtakunnallista teollisuusmediaa, joten loppuvuodesta 2009 päätimme investoida postituslistaan.

Hankkimamme lista piti sisällään kaikki Suomen teollisuusyritykset sekä niiden pääjohtajat, toimitusjohtajat, aluejohtajat, markkinointijohtajat, myyntijohtajat, osto- ja hankintajohtajat, viestintäjohtajat, myyntipäälliköt, osto- ja hankintapäälliköt, ostajat, viestintä- ja tiedotuspäälliköt sekä viestinnänsuunnittelijat.

Postituslista ostettiin Postilta ja se maksoi 13.000 euroa. Se oli melko suuri investointi huomioiden, että samaan aikaan yhteistyövuosimaksumme muodostuivat edelleen satasista ja lehden tuotto oli +/- 0.

Huomion arvoista on myös se, että vaikka postituslistan arvo oli aika tarkalleen kolmanneksen silloisesta vuotuisesta liikevaihdostamme, onnistuimme maksamaan sen täysin tulorahoituksella. Posti muistaakseni teki silloin meidän kohdallamme jonkinnäköisen poikkeuksen ja suostui kahteen maksuerään ja myönsi myös muutaman kuukauden ylimääräistä maksuaikaa.

Valtakunnallistumisesta huolimatta painoksen koko säilyi onneksi 30.000:n kieppeillä (vain valmistavan teollisuuden yritykset olivat mukana jakelussa), mutta postittaminen oli kuitenkin jatkossa huomattavasti kalliimpaa.

Teimme tuohon aikaan vielä kaikki lehdet itse. Periaatteena oli, että minä hankin haastateltavat sekä kirjoitin ja kuvasin jutut, keräsin uutisia yhteistyökumppaneiltamme, hankin vieraskirjoittajat (yleensä poliitikko tai yritysjohtaja), hahmottelin ja esitaitoin lehden toiseksi viimeisellä viikolla valmiiksi, minkä jälkeen viimeistelimme Kimmon kanssa lehden painokuntoon parin viimeisen päivän aikana.

Kimmo käytännössä laittoi kuvat ja tekstit millin tarkkuudella paikoilleen, linkitti kuvat ja tulosti painokelpoiset pdf-tulosteet. Näiden parin päivän aikana yritimme myös kehittää lehteä visuaalisesti hieman eteenpäin. Klaus puolestaan luki viimeisenä iltana lehden läpi ja merkitsi löytämänsä kirjoitusvirheet – se oli eräänlainen joulupukin paja, jossa oli kuitenkin vain kolme tonttua.

Samalla lehden levikin valtakunnallistuessa paineet lehden sisällön ja ulkoasun suhteen kasvoivat. Tilannetta on vaikea kuvailla, mutta se oli vähintääkin haastava.

Teimme keskenämme yhden valtakunnallisen Organisaatio-Sanomat-lehden helmikuussa 2010, mutta kevään numeroon etsimme jo apuvoimia. Aloitimme yhteistyön tamperelaisen Tammisto, Knuutila, Tammisto (TKT) -viestintätoimiston kanssa. Yritys toimii nykyisin nimellä Effet, jonka se otti käyttöön yritysfuusion yhteydessä.

TKT teki jatkossa suurimman osan jutuista, vaikkakin tein edelleen joidenkin numeroiden pääartikkelit itse. Heidän konkaritoimittajansa ja yksi TKT:n perustajista, Martti Tammisto, oli monesti juttujemme takana.

Olin myös monesti Martin mukana haastatteluissa kuvaajana. Tulimme aina todella hyvin juttuun ja pidin kaiken kaikkiaan hyvin paljon työskentelystä TKT:laisten kanssa. Uskon heidän ymmärtäneen, etten ollut kovin kadehdittavassa tilanteessa, ja siksi he tulivatkin monissa asioissa vastaan ja tekivät muutenkin kaiken voitavansa auttaakseen minua selviytymään lehti kerrallaan. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Kimmon rooli lehden teossa luonnollisesti pieneni viestintätoimistoyhteistyön myötä. Itse suunnittelin edelleen kaikki lehdet ja olin myös vahvasti mukana lehden taittamisessa, jotta saimme pidettyä kustannuksia alempana. Erityiskunniamaininta täytyy antaa TKT:n graafikolle Tiina Lautamäelle, joka kesti kaikki nuo vuodet pilkunviilaustani.

TKT teki lehteämme reilun kolmen vuoden ajan, kunnes lopetimme painetun lehden julkaisemisen syksyllä 2013. Viestintäyhteistyömme jälkeen muutimme vielä heidän toimistoonsa alivuokralaisiksi ja työskentelimme samassa avotoimistossa parin vuoden ajan. Näin ollen TKT olikin matkassamme mukana tavalla tai toisella melko pitkään.

Ulkopuolisten tekijöiden mukaantulo ja lehden levikin valtakunnallistaminen nostivat lehtien kustannusrakennetta ja yksittäisten lehtien budjetti nousi yli 10.000 euroon. Kallein lehtemme taisi olla 14.000 (+alv) euron luokkaa. Teimme vuosina 2009–2013 neljä numeroa vuodessa.

Olen käytännössä myynyt kaikki ilmoitukset lehtiimme itse, samoin hankkinut kaikki yhteistyöyritykset. Yritimme monesti ulkoistaa ilmoitusmyyntiämme, mutta niistä yrityksistä ei koskaan tullut mitään.

Usein kun neljän aikaan iltapäivällä lopettelin myyntihommia, jatkoin päivää seuraavan lehden suunnittelulla tai taittamisella. Viikonloppuisin kirjoitin juttuja.

Yritin kaikkeni, jotta lehden taso nousisi kerta toisensa jälkeen, ja tein myös paljon taloudellisia kompromisseja, jotta tavoite toteutuisi. Pyrin esimerkiksi aina myymään mahdollisimman suuria ja selkeitä mainoksia, koska mainokset muodostivat suuren visuaalisen pohjan koko lehdelle.

Lisäksi olin valikoiva jopa sen suhteen, kenelle edes ilmoituksia tarjosin, ja toisaalta olin valmis myös tulemaan vastaan hinnassa, jos joku hyvällä brändillä varustettu yritys harkitsi mainostamista lehdessämme.

Ajan saatossa onnistuin sopimaan mainoksia mm. Finnairin, BMW:n WSOY:n, Nordean ja Soneran kanssa.

Täytyy näin jälkikäteen kuitenkin myöntää, että painettu lehtemme ei koskaan saavuttanut sitä tasoa, jota ehkä henkilökohtaisesti tavoittelin. Mutta koska resurssit olivat melko rajalliset, olen antanut sen itselleni anteeksi 🙂

Joka tapauksessa, Organisaatio-Sanomat oli valtakunnallinen teollisuusmedia jo sen printtiaikakaudella, minkä myötä olin saavuttanut yhden merkittävän osan tavoitteestani.

Desman opetus

Tulevia ja osittain jo kirjoittamianikin kirjoituksia ajatellen kerron pari muistoa nuoruudestani. Lukija saa tehdä oman tulkintansa siitä, mihin muistot liittyvät vai liittyvätkö ne mihinkään.

Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, työskentelin kymmenen vuoden ajan vammalalaisessa kumitehtaassa erilaisissa lomitustilanteissa, ja työtehtävieni kirjo oli varsin laaja.

Työskentelin vuosien varrella kymmenillä eri koneilla kumituotteitta paistamassa, toimin hiekkapuhaltajana ja metalliosien liimajana, olin alkuvalmistuksessa valssi- ja kalanterimiehenä sekä lukuisissa muissa tuotannon tehtävissä.

Lisäksi toimin pari ensimmäistä kesätyövuottani tehtaan yleismiehenä. Tuolloin tein, mitä muottiosaston johto tai laitosmiehet milloinkin keksivät minulla teettää. Lapioin öljyjätettä, kokosin hyllyjä ja siivosin ja järjestelin varastoja.

Täytettyäni 18 tutustuin koneeseen nimeltä Desma. Desma oli karusellipuristin, jossa oli neljä paistomuottia koneen vastakkaisilla sivuilla. Kone pyörähti minuutin välein 90 astetta, jolloin yksi muotti aukesi kahdeksan valmiin tuotteen kera. Tämän jälkeen minulla oli koneen pyörähdyssyklin verran aikaa viimeistellä tuotteet ja laittaa ne veteen jäähtymään sekä pakata jo jäähtyneitä tuotteita jättimäiseen pahvilaatikkoon. Lisäksi tuotteille piti suorittaa satunnaisia mittauksia ja koneeseen lisätä kumia.

Desman työpisteellä oli myös lämpömittari. Se näytti heinäkuussa keskimäärin 35 celsiusastetta. Työvuoron aikana join kolmesta neljään litraa vettä ilman vessataukoja. Yövuorot olivat mukavan viileitä ja lämpötila laski 27 asteeseen.

Desman pyörähtämisnopeutta pystyi kuitenkin säätämään, ja työtehtävien alkaessa sujua minähän säädin. Päätin ottaa miehestä mittaa ja aloin tehdä työtä nopeammin ja nopeammin, lopulta noin 48 sekunnin pyörähdysnopeudella. (Nopeammin ei enää olisi voinut tehdä, sillä kumi ei olisi ehtinyt vulkanoitua ja tuotteet olisivat jääneet mittauksissa pehmeiksi.)

Totuus kuitenkin oli, että kyseisessä kilvassa ei otettu mittaa miehistä, vaan miehestä ja koneesta.

Eräässä iltavuorossa laitoin tuotteita pahvilaatikkoon niin kiireellä, että viimeistelykäsineeni kastuivat. Ja koska minun piti heti perään syöksyä repimään uusia tuotteita 180-asteisesta muotista, kosteat käsineeni alkoivat kiehua lämmönkestävien hanskojeni sisällä.

Muistan, kuinka kierros kierrokselta tunsin käsieni palavan, mutta mieleni ei antanut lupaa keskeyttää työntekoa. Sairaalareissuhan siitä lopulta tuli, mutta vasta vuoron jälkeen. Minulle oli muodostunut sormenpään kokoiset vesikellot jokaiseen sormeen.

Tein vuosien varrella myös paljon ylitöitä. Yhtenä kesänä tehtaalle oli ostettu tuhansia kiloja edullista kumia Venäjältä, ja se kaikki piti sekoittaa ja nauhoittaa tuotantoa varten. Ongelmana oli, ettei kenelläkään ollut aikaa tehdä työtä. Niinpä minä lupauduin projektiin.

Se oli useamman kuukauden homma, ja jatkui vielä kouluun palattuanikin, mutta tein sitä kesällä omien työvuorojeni lisänä. Tein seitsemänpäiväistä työviikkoa kuukauden putkeen. Viikolla 16-tuntisia päiviä, viikonloppuisin 8–12 tuntia taisi riittää. Vanhempanikin alkoivat kysellä, että onko tuo enää ihan terveellistä.

Eihän se sitä ollut, mutta olen aina pitänyt työnteosta, oli kyse sitten minkälaisesta työstä hyvänsä: puutyöt, rakennustyöt, siivoustyöt, myyntityöt, kesätyöt, talkootyöt, lehteeni liittyvät työt – pidin silloin ja pidän edelleen kaikesta työstä.

Nuoruuden työkokemukseni oli kuitenkin melko fyysistä, eivätkä työt pahemmin vaivanneet työajan ulkopuolella. Nautin itse asiassa kesätöistäni osittain juuri siksi, että saatoin koetella niissä fyysisiä rajojani ja jaksamistani, joille ei tuntunut olevan rajoja.

Monen kesän ajan heräsin ennen töihin lähtöä aamuneljältä lenkille, minkä jälkeen pyöräilin kuusi kilometriä töihin, tein työvuoroni, poljin takaisin kotiin ja painuin vintille pystyttämälleni kuntosalille.

Tästä lyhyt aasinsilta vielä lehtemme alkuvuosiin, jolloin olin perustamassa omaa yritystä. Ajattelin tuolloin yrittämisen olevan itselleni täydellinen työmuoto. Muistelin kesätyöaikojani ja kuvittelin itseni koneeksi, joka pystyy tekemään väsymättä töitä kellon ympäri – ajattelin, että voisin ahkeruudellani saavuttaa mitä tahansa!

Se oli osittain totta, mutta työn laatu ja luonne muuttuivat kuitenkin matkan varrella. Kenties jo Desma yritti kertoa minulle jotakin, mutta en nuoruuden tarmossani ymmärtänyt sitä viestiä.

Joka tapauksessa edessäni odotti opetus, jonka muistan koko loppuelämäni.